Rapsa surumielinen ja vähän kevyempääkin juttua Montenegrosta
(kirjoitttanut Unski)
Vanhasta Jugoslaviasta on nykyhetkeen muodostunut 7 itsenäistä valtiota, joista viidessä järjestetään maraton. Näiden maiden maratoneista olen onnistunut selättämään neljä. Eka oli vuonna 2006, jolloin Slovenian Alppimaraton valloitti sydämeni. Tuolloin 50 km:n vuoristojuoksu oli paljon enemmän kuin maraton, huikea kokemus mahtavine maisemineen. Sen jälkeen on tullut maratonin merkeissä käytyä Serbian Novi Sad, Makedonian Skopje ja Kroatian Zagreb, jonne järjestin Liikuttavien seuramatkan. Kaikki kivoja pieniä tapahtumia, joissa oli mukava välitön tunnelma. Siksi ei ollut ihme, että jo pitkään oli suunnitelmissa ollut myös Montenegro ja sen maan ainoa maraton, maan pääkaupungissa Podgoricassa.
Viime lauantaina sitten Austrian Airlines meidät, Outi, Terttu ja Ari (Asplund) sinne 250:n euron hintaan lennätti. Majoituimme pieneen Ideal hotelliin, joka osoittautui aivan passeliksi meidän tarpeisiimme. Iltapäivän ja illan mittaan suoritimme tankkausta nimimerkillä tavallinen ruoka, tavallinen paikallinen rafla. Startti oli pyhäaamuna kymmeneltä, joten vasta seitsemän jälkeen tarjoiltu aamupala sai jäädä niukahkoksi. Aamiaisen aikaan koin lievää pahoinvointia, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, pureskelin omelettini vain pikkasen hitaammin. Lähtöpaikan fiilistelyt sujuivat asian vaatimalla hartaudella ja kaikki tuntui olevan ok. Sovimme Outin kanssa, että juostaan yhdessä ja vain jos jommallakummalla tulee todellisia ongelmia tiemme eroisivat. Jo muutaman kilsan jälkeen totesin, että jotakin on pahasti vialla. Vaikka pyytelin pari kertaa Outia hidastamaan ja vauhti hiipui yli kuuden minsan köpöttelyksi, juoksu ei vain kulkenut. Sinnittelin ja ihmettelin tilannetta 12 km:n asti kunnes kehotin Outia hyvästelemään mut, ettei pilaisi omaa juoksuaan, minkä hän sitten tekikin. Ari oli aloittanut tasoonsa nähden hurjasti, edeten meitä selvästi kovempaa alun.
Tässä vielä ripirinnan
Jos olette ikinä kosketelleet okapensasaitaa voitte kuvitella miltä minusta tuntui, kun syöksyin erään sellaisen läpi ja tein reipasta tyhjennystä… ja molemmista päistä. Olo oli hirveä. Jatkoin kuitenkin hölkkä/kävely tahtia eteenpäin, ainoana ajatuksena, että pakko sen olon on kohta kontraantua. Päässä takoi ajatus maaliin pääsystä, vaikka matkaa oli reilusti yli puolet jäljellä ja toivottomuus iski puseroon vähän väliä. Toivottomimmilla hetkillä funtsin, että järjestäjien asettama aikaraja 4.30h 36:n kilometrin kohdalla, pitää olla mahdollisuuksien rajoissa, vaikka kuinka heikosti menisi. Puolimaratonin väliaika oli jotain 2.17 eli kaikki oli teoriassa mahdollista. Puolikkaan kohtaa ei ollut merkitty, kuten ei välimatkaa muutenkaan kuin viiden kilsan välein. Okaiden piikit tuli tutuiksi kolmekin kertaa, sillä maasto oli kuivaa ja karua ja tarve maastokäynteihin oli interfaalinen.
27 km:n jälkeen sisuskalut oli niin tyhjätty, että siitä ei voinut olla suunta kuin ylöspäin. Tarjolla oli veden lisäksi vain hieman hedelmää ja sokeria, mutta niiden ja tosi hitaan etenemisen seurauksena kuntotila vähän koheni ja aloin juoksemaan. Yllätys olikin sitten totaalinen, kun 31 km:n kohdalla viereeni ajoi punaisin ristein kuvioitu auto, jonka henkilökunta vaati mua lopettamaan taivallukseni. Kieltäydyin napakasti, mutta kun seuraksi liittyi toinen isompi auto, joka oli varsinainen ambulanssi, sekä parikin poliisiautoa joissa vahvansorttinen miehitys, oli komennot otettava vakavasti. Kahden lääkintämiehen avustamana mut sitten raahattiin ambulanssiin, jossa eräs nuorimies tyhjenteli sisustaan takaovea päin. Seurana oli muutama muukin mies, jotka kirosivat kiivaasti vastaavaa kohtaloaan. Maratonin säännöissä ilmoitettuun aikarajaan oli melkein tunti aikaa ja matkaa oletetulle tarkastuspisteelle vaivaiset 5 km. Muutaman kilometrin ajon jälkeen, jona aikana ohittelimme Arin ja Outin, meidät ohjattiin ulos autosta sairaalaan vievän risteyksen tuntumassa. Suuttumukseltani en jäänyt odottamaan kuljetusta, vaan ampaisin juoksemaan maalia kohti, jonne matkaa oli noin neljä kilometriä. Lopulta olin ottamassa loppukiriä muutaman kymmenen metriä Outin perästä mutta selvää oli se, että juoksuni ei ollut mikään maraton, enkä huolinut tarjottua mitaliakaan. Syöksyin teltalle vaihtamaan heti kuivaa päälle ja kiroilin kuin Malmin mustalainen, haukkuen muutaman henkilön järjestäjistä tullen mennen. Niin kaunis aurinkoinen maratonpäivä oli muuttunut hetkessä mustaakin mustemmaksi.
Melko pian kuitenkin huomasin Outin ja tajusin hänen juosseen komean uuden ennätyksensä 4.11. Outi oli 30 km:n kohdalla viettänyt aikaa hieman alle 3h, joten juoksu kulki upeasti ja hän halasi hyvävoimaisena minua ja yritti lohduttaa surevaa. Outilla ei ollut mitään ongelmia matkan varrella ja hän palautui todella nopeasti heläkkään naurukuntoon. Ari oli siis aloittanut tasoonsa nähden kovaa ja se osoittautui tällä kertaa oikeaksi strategiaksi, juuri tuon keskeyttämisuhan takia. Moni lopettamaan pakotettu olisi varmaan päässyt vähän alle viiden tunnin, mihin Arikin kykeni, mitenkään Arin suoritusta vähättelemättä. Jos parista sadasta juoksijasta tavallisella maratonilla ei 72 osanottajaa pääse lainkaan maaliin, on suurempi syy varmaankin järjestäjien ammattitaidossa, kuin juoksijoiden kehnossa kunnossa. No vanhan itäsysteemin haamu teettää vielä tällaistakin, ennen kuin varsinainen hölkkäharrastus saa jalansijaa myös Balkanilla.
Onnellinen ennätysjuoksjija
Paljon olisi kertomista itse Podgoricasta, vaikka todella lyhyt visiitti olikin. Tyydyn vain kertomaan pienestä pikavisiitistä vuoristoon, missä kävimme eräässä luostarissa ja historiallisessa museossa. Vuoristo on kaikkialla yhtä upeata nähtävää ja kaupunki onkin lähes sen ympäröimää.
Hintatasosta on aivan pakko mainita pari esimerkkiä. Taksi lähtee liikkeelle 1,20 euron hinnalla ja lisätaksaa tulee vasta 3 km:n kohdalla muutama kymmenen senttiä kilometrillä. 17 km:n matka lentoasemalle oli 5,20 euroa. Euro on siis maan virallinen valuutta. Keskitason ravintolassa pöytiin tarjoiltuna kolme pitsaa, keitto, leivät, kolme limsaa, olut ja kahvit kaikki yhteensä 21 euroa. Miltä kuulostaa Podgorica ja Montenegro?
terkuin
Unski.
Ps. Ja jotta maratonpäivä olisi ollut täydellinen, niin kun maaliin tulon jälkeen kävin vielä tyhjennyksellä ja aloin vetelemään housujani ylös, Bajamaja lähti liikkeelle, niin oli täysi työ pysytellä pystyssä ja hakata samalla seinää, kirota härmäksi ja rukoilla, että toisten jättämät eväät eivät läisky kintuille. Sai siinä työmiehet kuulla kunniansa ja reissukumppanini makoisat naurut.
