Pirkan Yöpyöräily

Pirkan Yöpyöräily järjestettiin tänä vuonna 15.-16.6. Tunnelmista 134 km varrelta kertoo ensikertalainen Johanna H.

Euforinen Yöpyöräily

Tarina Pirkan Yöpyöräilyyn ilmoittautumisesta kulki taas tutun kaavan mukaisesti: tiimiläiset yllyttivät lähtemään mukaan, taustalla pisin tähän asti pyöräilemäni matka oli kepeät 30 km. Pistetään ykkönen luvun eteen ja katsotaan miten käy!

Tunnelmat Yöpyöräilyyn valmistautuessa olivat ristiriitaiset. Toisaalta edessä oli kutkuttava kokemus, ja täysin uusi haaste, jonka mittaiseksi tulisi vain kasvaa. Toisaalta ajatus pitkästä matkasta, ja ennen kaikkea vauhdista kauhistutti - Riittääkö paukut? Millaista vauhtia siellä oikein mennään? Asiaa ei ollenkaan helpottanut Fillarifoorumin selaaminen ja Kaupin Kanuunoiden fiilistelyt: "Sellainen rento 30 km/h keskivauhti alhaisella rasitustasolla". Apua?

Edeltävät kolme päivää lepäsin, tankkasin hiilareita hullun lailla ja join paljon vettä. Mietin huoltopisteitä, niiden etäisyyksiä ja pyörän kyytiin tarvittavia eväitä, päälleni, pyörän ja auton kyytiin pakattavia varusteita ja tietenkin itse reissun psykologiaa siltä varalta, että seinä nousisi jossain vaiheessa eteen - piinkovien perniöläisten kisaraportit olivat hyvin inspiroivaa luettavaa. Torstaina ja perjantaina aamupäivällä pidin ajatukseni pois Yöpyöräilystä leipomalla huoltoon suolaisia ja makeita herkkuja. Onnistuin rekrytoimaan Timon huoltoauton kuskiksi, ja iloiseksi yllätykseksi Tiina H:kin lähti mukaan.

Lähtö liikuntakeskukselle koitti perjantaina iltakahdeksan maissa. Timo meni huoltoautolla edeltä, minä iskin kengät klosseihin kiinni ja hyppäsin fillarin selkään. Pientä hermostuneisuutta oli ilmassa, ja sen kyllä huomasi - liikkarin parkkikselle kaartaessani tein mimmit eli kaaduin jalat klosseihin lukittuna. Pientä hönöilyä oli ilmassa myös Hakametsän pihassa (jossa helpotuksekseni näkyi myös ihan tavallisen näköisiä ihmisiä tiukkojen kilpapyöräilijöiden ohella). Lopulta päästiin liikenteeseen ilman sen kummempia sähläilyjä.

Pakollinen kuva lähdöstä.

Matka Tampereelta Ylöjärvelle saakka olo oli vähän epäuskoinen ja odottava. Lähteekö vauhti nousuun, kun päästään kaupunkialueelta pois? Vauhti pysyi kuitenkin aivan inhimillisellä tasolla koko ajan, joten kannattipa taas stressata. Suuri osa matkasta tuli poljettua höpötellessä tiimikavereiden kanssa. Strategianani oli polkea aina yhdeltä huoltopisteeltä toiselle, sen sijaan että olisin miettinyt jäljellä olevia kilometrejä. Yksi tärkeä muistisääntö oli myös "Syö ennen kuin tulee nälkä, juo ennen kuin tulee jano". Nautin takin taskuun pakkaamiani suolapähkinöitä ja suklaarusinoita vähän väliä. Pyrin myös polkemaan aina mahdollisimman kevyellä vaihteella, jolla pääsisin järkevästi ja kevyesti eteenpäin. Plan your race, race your plan.

Mutalan huoltopiste, ensimmäiset 30 km takana.

Kun pääsimme Kurun huoltopisteelle (60 km lähdöstä, toinen kahdesta n. 30 km välimatkan huoltopisteistä), ja vointini oli edelleen erinomainen, alkoi olla varma olo: kyllä tästä selvitään ja hienosti! Muroleen huoltopisteelle saavuttaessa pääkopassa alkoi olla jo vahvasti euforian tuntua, ja mikäs siinä tiimitovereille sirkutellessa! Järjestäjien tarjoilema kana-kasviskeitto ja suolakurkut olivat maittavia. Muroleen jäljistä Kanuunoiden telaketjuryhmät menivät ohitsemme, ja se oli komeaa katseltavaa. 40 kilometriä menivät aivan hujauksessa ja huomaamatta. Olo oli kaiken aikaa energinen, eikä vaikeita hetkiä ollut koko matkan aikana yhtään, jos ei sementtiin valettua, puutunutta takapuolta lasketa. Täydellinen kesäyö, täydelliset sääolosuhteet, upea fiilis, väsymyksestä ei tietoakaan ja upeat tiimikaverit letkassa. Kiperät nousutkin tuntuivat lähinnä mielettömiltä haasteilta, jotka painettiin ylös hirveässä adrenaliinihuumassa kunnon alamäkikiihdytyksen jälkeen. Jossakin vaiheessa ajan- ja matkantajuni katosi - en enää hahmottanut, kuinka pitkälle tai kauanko olimme polkeneet edelliseltä huoltopisteeltä, tai paljonko matkaa oli vielä edessä. Oli vain aina yksi hetki kerrallaan, kauniissa ja valoisassa kesäyössä.

Viimeiset metrit Hakametsän hallin pihassa.

Maalissa oli mahtifiilis!

Maaliin selvisimme ajassa 7h 53 min. Viiden huoltopisteen pysähdykset mukaan lukien keskinopeus reissulla oli noin 17 km tunnissa. Viimeiset 13 kilometriä Aitolahden huoltopisteeltä Hakametsän hallille menivätkin jo aika malttamattomissa tunnelmissa. Kun halli sitten lopulta ilmestyi mutkan takaa eteeni, olo oli vähintäänkin voitokas: aivan täydellinen reissu! En olisi ikimaailmassa osannut aavistaa, että voisin selvitä tällaisesta urakasta näin kevyesti. Loistava yhteishenki, huolelliset etukäteisvalmistelut, riittävä tankkaus tien päällä ja se uskomaton potentiaali, joka korvien välistä löytyy. Siinä lienee riittävästi reseptiä onnistuneeseen suoritukseen, ja toivottavasti myös tarpeeksi rohkaisua niille, jotka epäröivät tämän pituiselle matkalle lähtemistä. Ensi vuonna uudestaan!

Lisää valokuvia voi käydä kurkistelemassa täältä.

Teksti: Johanna H.
Kuvat: Timo