Tiina Hä maratonia maistelemassa

No muuttuiko virnistys irvistykseksi?

Oli se vaan niin hianoo kattella Islannissa tiimiläisiä, jotka kipittivät maratonin maaliin aivan fiiliksissä, ensikertalaisia myöten. Olin ajatellut kokeilla matkaa ehkä vasta ensi vuonna, mutta muutaman päivän pohdittuani ja matkaa muistellessani tuumasin, että kyllä se menee jo nyt. Kotipuolessa olivat niin kehuneet Jyväsjärven rantaraittia, joten Finlandia Marathonin kolme kierrosta oli hyvä tilaisuus tutustua reittiin.

Mitään erikoisia valmistautumisrituaaleja en suorittanut. Tuumasin vain maanantaiaamuna töissä, että voisihan nuo tankkausruoat olla parempiakin, mutta söin ylimääräistä leipää. Kotona pistelin suolapähkinöitä ja katsoin, että juomassa oli aina enemmän vishyä kuin mehua. Äiteeltä tilasin perjantai-illalle pastaa ja lauantai-aamuksi maitoon keitettyä uuniohrapuuroa. Nälkä ei ollut missään vaiheessa – ennen kuin autossa matkalla Jyväskylään. Arkirutiineihin tottunut vatsa muistutti klo 11 lounasajasta ja pakko oli kaivaa kaurapatukka repusta. Mussutettiin sitä sitten veljentytön kanssa takapenkillä. Veli toi ritarillisesti oman sykemittarin kellonsa lainaan, kun olin unohtanut omani kotio, ja kuskasi vielä pääkallopaikallekin. Oli ilmeisen mielissään, kun sai lopettaa imuroinnin kesken ;)

Islannin jälkeinen flunssa meinasi tehdä vauhdin valinnasta kinkkisen, ja ajattelin olla lähtemättä tavoiteaikajuoksijoiden mukaan. Lähtöalueella ei viimeisen eli 4:30 ryhmän jälkeen juuri väkeä ollut, joten päätin seurata sitä niin kauan kuin jaksaisin. Itse tavoiteaikajuoksija Markku oli loisto tyyppi, joka piti tasaista vauhtia ja jaksoi kannustaa. Varalan Maratonklubin kaveri sai olon tuntumaan melkein kotoisalta, sillä olinhan edellisenä viikonloppuna kokenut heidän tapahtumansa maratoninseisojan ominaisuudessa. Mukavassa porukassa sitkutin sitten maaliin asti. Aika 4.27. oli todellakin parempi kuin mitä osasin odottaa. Ja sitähän lähdetään parantamaan seuraavalla kerralla, kun ei enää ensimmäistä kierrosta pistä, eikä jalat ole pökkelöinä koko viimeistä varvia ja tankkaan alusta asti vain suolavettä, banaani  ja rusinoita vatsan sekoittavan urheilujuoman sijaan.

 

Maratonilla ei jalat koskeneet maata

Loppukirin jätin tällä kertaa väliin, sillä maalissa oli selviydyttävä omin jaloin pukkariin. Muutama edellä maaliin tullut oli laonnut maahan, ja itse päätin olla tekemättä samaa virhettä, varsinkin kun samalla alkoi taas sataa. Hoin vain itselleni `liiku´, koppasin mukaani järjestäjien tarjoaman ruokapussukan ja mukillisen juomaa ja jatkoin Graniitin perällä olevaan pukuhuoneeseen. Kyllä se 200 metrin käytävä tuntui pitkältä, vaikka jäin matkalla vaihtamaan kuulumiset Miran kanssa. Perillä ketarat ojossa lattialla istuessa alkoi fiilis nousta, voi jeeee… Paikalla oli onneksi muitakin poissaolevana ja tyhmänä hymyileviä, joten ei tarvinnut hävetä. Virnistys ei muuttunut irvistykseksi edes juoksun puolessa välissä, kun taivaalta tuli lähes läpimäräksi kastellut sade-/raekuuro (muuten keli oli loistava). Pienoista ilmeen vakavoitumista oli havaittavissa vasta sunnuntaina illalla, kun oltiin sukulaisten kanssa kuutisen tuntia nostettu perunoita pellosta ja alaselkää ja takareisiä alkoi juilia.