Äidin ja tyttären huikeat suoritukset Sorvassa 10.5.

Suunnitellessamme Sadun kanssa joskus kevättalvella tulevan kesäkauden juoksuaiheisia tavoitteitamme, päätimme tähdätä Anun heinäkuun alun juoksutapahtumaan: Satu kolmelle kympille ja minä puolikkaalle. (Satu=juoksija, minä=juoksentelija) Ajattelin, että ehkä sitä kuntoa tulisi siihen mennessä riittävästi. Pisin lenkkini tänä vuonna on ollut 17km. Kolmisen viikkoa sitten Satu soitti ja ilmoitti suunnitelman muutoksesta: juoksisimme jo 10.5.”Kyllä sä äiti jaksat”, oli tyttären kommentti, kun yritin änkyttää jotain huonosta kunnosta ja liian nopeasta aikataulusta.

Lähdön hetkillä

No joo, kävinpä siinä kympin munajuoksulla pääsiäislauantaina: keskipulssi 169 ja henki tiukassa! Sorvan mäet tuntuivat vuoren korkuisilta ja matka lähes toivottoman pitkältä. Ajattelin silloin, etten kuuna päivänä pystyisi juoksemaan puolimaratonia. En aamulla enkä Sorvassa. Ongelmaa pohdittuamme, teimme Sadun kanssa sellaisen sopimuksen, että hän lähtisi muun porukan kanssa kolmelle kympille aamu kymmeneltä ja minä tulisin paikalle vasta yhdeksitoista ja juoksisimme siitä eteenpäin yhdessä. Hyvä ajatus: tuntikin lisää matkaan lähdössä olisi kotiinpäin. Lisäksi otin ohjeet nestetankkauksesta ja oikeanlaisesta ravinnosta vakavissani ja yritin oikeasti syödä ja juoda riittävästi edeltävinä päivinä.

Heräsin lauantaiaamuna kello 5 siihen, että sydän hakkasi ja jännitti aivan hirveästi. Yritin siinä unenpöperössä vakuutella itselleni, että ”ei mitään syytä hermoilla”. Torkahtelin lyhyiksi ajoiksi ja näin vain Sorva-aiheisia unia, mm. sellaisen, että Anu oli leikannut hiuksensa aivan lyhyiksi ja värjännyt ne hiekanruskeiksi. Kieltämättä hän näytti hieman erilaiselta..

Kahdeksalta nousin ja söin elämäni tukevimman aamupalan. Jännitti ihan sikana. Pulssi hakkasi jossain 140:ssä ja vatsassa lenteli perhoset. Väsytti. Soitin Sadulle kysyäkseni, joko hän oli lähtökuopissa intoa piukassa. Ei ollut, hän makasi edelleen sängyssä yöpaita päällä ja poti hirveää päänsärkyä. Voi ei! Kun hän urheasti mutta epäuskottavasti yritti vakuuttaa aikovansa kaikesta huolimatta olla tuntia myöhemmin lähtöviivalla, oli minun äitinä pakko sanoa painava sanani ja kieltää moinen hulluus. Sovimme, että jos vointi seuraavan tunnin aikana helpottuisi, lähtisimme yhdessä yhdelletoista puolikkaalle. Niin Satu sitten ilmestyi lastensa kanssa Ylöjärvelle 1,5tuntia myöhemmin Buranalla ja Panadolilla tukevasti lääkittynä ja lähdimme ajamaan kohti Nokiaa lasten jäädessä papan kanssa leikkimään ja keksimään kaikkea mukavaa yhteistä tekemistä.

Yhtäkkiä ei jännittänyt enää pätkääkään. Olin täysin rauhallinen. Minulla ei ollut juoksun suhteen mitään muita kunnianhimoisia tavoitteita kuin maaliin pääsy, that’s it! (Vaikka olihan sitä siinäkin…) Satu on niin ihana juoksukaveri, että hän suostuu aina juoksemaan äitinsä tahdissa, vaikka tiedän hänen välillä turhautuvan verkkaiseen vauhtiin, ja meillä on aina mukavaa yhteisillä lenkeillämme.

Anu, Satu ja Kirsi urakan jälkeen yhtä hymyä

Lähdimme liikkeelle siis rauhallisesti. Päätin juoda kunnolla aina kun mahdollista ja juoksuvyöstä otin siripiriä jo ennen kuin tuntui tarpeelliselta. Ensimmäinen kymppi tuntiin ja varttiin. Juoksu tuntui helpolta ja kevyeltä. Olin suosiolla jättänyt sykemittarin kotiin ja päätin juosta pelkästään fiiliksen mukaan. Toisella kierroksella tyydyin kävelemään tiukimmat töppäreet ja pari kertaa venyttelin reisiä, mistä sain taas uutta virtaa. Suunnilleen 17km:n kohdilla taisin pyydellä taivaasta työntö ja vetoapua, mutta muuten askel tuntui liikkuvan ihan kohtuullisesti. Ennen kuin oikein ymmärsinkään, olin jo maalissa ja juoksu ohi. Aika ei ollut kummoinen, mutta ei kyllä sitten olokaan. Olin aika tavalla pettynyt: Missä oli täydellinen uupumus, maahan heittäytyminen, läähätys ja pakahtuminen, joita olin ”suunnitellut”? siis missä? Ihmettelin, että tässäkö tämä nyt siis on. Itse asiassa juoksu ei oikeastaan tuntunut paljon miltään. Ihanat onnittelevat ja iloiset tiimiläiset sentään saivat tilanteen tuntumaan edes hiukan juhlalliselta ja siltä, että olin saavuttanut jotain. Omasta mielestäni minun olisi pitänyt olla aivan poikki ja puolikuollut tai vähintäänkin raato, mutta kun missään ei tuntunut kipua ja jalat olivat vetreät ja hengitys tasainen, niin ihan sama kuin jos olisin juossut 10km. Hetken siinä ihmeteltyäni lähdin autolla viemään Sadulle siripiriä ja sipsejä viimeisen lenkin eväiksi. Äitinä olisin kyllä toivonut, että hän olisi vajaakuntoisena jättänyt kunniahimoisen tavoitteensa seuraavaan kertaan, mutta ymmärsin kyllä senkin, että hänen teki mieli kokeilla kolmeakymppiä kun oli jo kerran juossut sen 21km. Aitona peräänantamattomana tiimiläisenä Satu juoksi viimeisen lenkin yksin ja kovalla sisulla tullen maaliin äitinsä kanssa löntystelystä huolimatta reilusti alle neljän tunnin. HYVÄ, Satu!!

Hmm, saattaapa olla, että tämä ei jäänyt vuoden ainoaksi puolimaratoniksi, katsellaan…

Teksti Kirsi ja Satu