 |
| Kyllä näillä kelpaa ylpeillä. |
”Kuruntie oli ruotsiksi ruuhkainen, kun me siipan kanssa tultiin
pyörillä ylös ja jälkeen sen, oltiin valmiit multiin.
Jano vaivas ja jalkoja särki niin, ja silmämme olivat veessä.
Kuin varpuset sateessa tirskuttiin pari hetkeä Muroleessä”.
Taiteilijan (Juice Leskinen) sanoja erittäin vapaasti mukaillen aloitan raporttimme täältä tähän eli Pirkan Yöpyöräilystä ensikertalaisten silmin.
Ei käy kieltäminen etteikö olisi jännittänyt (PALJON), kun Hakametsän hallin edustalla parveilimme pätevän näköisinä muiden (OIKEIDEN) pyöräilijöiden joukkoon soluttautuneina. Katselin vaivihkaa syrjäsilmin kanssapyöräilijöiden hienoja varusteita ja upeita pyöriä – taputin lohduttaen oman Hesekielini satulaa ja kuiskasin, että kyllä me selvitään. Ainakin Teivoon saakka. Jäädäänpähän sitten vaikka popittamaan Popedaa sinne.
Hannu ja Malakias korskahtelivat vieressä teutaroiden ja kuopivat maata malttamattomina ja itsevarmoina.
Ja kuinka ollakaan – lähdön hetkellä lankesi kesäsade; kura roiskuen ruopaisimme matkaan pyöräilysortsit lotkottaen. Pylly mallautui satulaan, polkimet löysivät rytmin, iänkaikkiselta tuntuva taival oli alkanut.
Ylöjärven välittömässä läheisyydessä suoritetun päänlaskennan jälkeen alkoikin sitten se totinen taivallus kohti Kurua. Meno oli karua – kolmekymmentä kilometriä silkkaa ylämäkeä – tai ainakin siltä tuntui. Yö pimeni nopeasti, vesi valui silmiin ja ohi pyyhkäisevät autot saivat polvet tutisemaan. Vaihteet ronksahtelivat ja paukkuivat, jalat hapottivat, pyöräilemisen koko ihanuus ja karmeus kävi ilmeiseksi ja tuntuvaksi perstuntuman kautta.
Meitä ensikertalaisia yöpörräilijöitä oli kuulemma matkassa paljon – itsestäni vain tuntui, että olin ainoa joka joutui kohtaamaan loputtomat ylämäet ensimmäistä kertaa ja miettimään omaa mielenterveyttään sekä pyöräilyn syvintä olemusta pimeässä, märässä, yöttömässä yössä.
Kurussa jälleen hetken huoahdimme ja kasasimme porukkaa. Energiat alkoivat olla vähissä, evästäkin jo otettiin; enemmän olisi pitänyt ottaa sillä Muroleen isoon huoltoon oli vielä totisesti matkaa. Ja mäkiä!
Jokaisen ylitetyn nyppylän ja selätetyn mutkan jälkeen silmät hakivat merkkiä siitä, että iso huolto jo häämöttäisi – mutta ei. Ei näkynyt kuin seuraava ylämäki. Juuri ennen kylttiä ”Muroleen huolto 1 km” käväisi psyykkeeni jo aikamatkalla menneisyydessä ja havaitsin ajatuksissani palaavani varhaisteinikauteen ja sieltä tuttuun ”STNA, V..U, PRKL – TÄÄ OLI TÄSSÄ, PITÄKÄÄ TUNKKINNE!” -reaktioon.
Mutta huoltoon päästiin ja AH! Siellä meitä odotti jo suuri joukko taivaallista huoltoväkeä jakamassa singertäjille soppaa, leipää, mustikkakeittoa – kaikkea mahdollista taivaan mannaa! Ja he hymyilivät lempeästi! Ja olivat ystävällisiä! Melkein puhkesin kyyneliin (ehkä vähäsen tirautinkin kanakeittoon).
Huollon jälkeen matkaan lähdettiin täysin uusin voimin vaikka Walkerin Sirpa minua vessajonossa hiukan säälivästi katsoikin, kun erehdyin toiveikkaana ääneen lausumaan; ”Kai ne ylämäet nyt oli jo tässä?”
Pro-pyöräilijä-Petrit (Mononen ja Virtanen) päästelivät ohitse vanteet soikeina, hetki jaksettiin pysyä Sirpankin kyydissä, mutta suurimman osan matkasta poljettiin yhdessä Marin, Jukan ja Keijon kanssa. Siitä edelleenkin ISO KIITOS heille!
Muroleen jälkeinen loppumatka sujui kaiken kaikkiaan jotenkin jouhevammin – psykologinen vaikutus oli varmaan sillä, että tiesi jo ohittaneensa puolivälin ja maali oli aina joka polkaisulla sen hitusen verran lähempänä.
Toki niitä mäkösiä riitti vielä loppumatkallekin, mutta ne eivät enää pilkanneet meitä, pikemminkin päinvastoin. Sadekin loppui ja kesäyö vaaleni nopeasti kesäisen lenseäksi aamuksi.
Jukka, Mari, Keijo ja Hannu vuorottelivat kärkipyöräilijöinä letkassamme, minä lusmuilin vapaamatkustajana milloin missäkin kohtaa piennarta. Linnainmaan Citymarketin kohdalla aloin jo uskoa minäkin, että kyllä. Maaliinkin tästä vielä selvitään jos ei Hesekiel hajoa ja hermot mene.
Näinhän siinä sitten myös kävi – seitsemän ja puolen tunnin urakan jälkeen saavutimme maalin, minulta pääsi kirosana, sain siitä nuhteet ja mitalin – vihdoin päästiin kotiin nukkumaan.
Hassu reissu jälleen hyvässä seurassa; taas jotain uutta ihmeteltävää lapsenlapsille, ehkä kaikkein eniten kuitenkin itsellemme. Kiitos jälleen tiimille tuesta ja ymmärryksestä. Ensi kesänä uudestaan, jos ei osu se pyykkitupavuoro juuri samaan aikaan.
Outi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.