Ensimmäinen ja toivottavasti ei viimeinen.

Marian maratoni

Jännitys ja hermostuneisuus kohosivat pitkin lauantai aamupäivää 1.8.20. Olin starttaamassa ensimmäiselle maratonilleni, enkä ollut ollenkaan varma siitä, millaiseen reissuun olin lähdössä. Olin yrittänyt valmistautua harjoituksin, levoin, energioin ja riittävin juomin matkaan niin hyvin, kuin yleensä pystyin. Olimme Karin kanssa lähdössä joulukuussa Hawaijin maratonille ja olin päättänyt juosta yhden täyspitkän Suomessa ennen sitä. Hämeenlinna tuntui viime kesän puolikkaan jäljiltä mukavalta reitiltä, tuttukin se oli ympäristöineen.

Kari ja Maria valmistautumassa koitokseen

Tällä kertaa reitti ei niin kiva enää ollutkaan. Tuntui, että loivaa pientä nousua jatkui ja jatkui. Sorapätkää riitti, aurinko paahtoi  yllättävän kuumana ja Linnan sivulla vastatuuli ärsytti. Toisen kieroksen suolakurkutkin raivostuttivat. Missä olivat banaanit? Onneksi viimeisellä pisteellä löytyi vielä puolikkaita. Energiaa niistä sai, mutta jalat olivat jo auttamattoman pökkelöt.

 

Lähdin ensimmäiselle kierrokselle tietysti heti liian kovaa, vaikka se ei siltä tuntunutkaan. Kello kyllä kertoi jotain muuta ja totesin, etten sillä vauhdilla voi juosta pitkään. Sykkeenikin oli jo  korkealla. Tiesin, että siinä oli alkujännitystä mukana, mutta kolmen viikon takaisen Keuruun hyvän juoksukokemuksen myötä päätin hiljentää, jäin miltei viimeiseksi ja ajattelin, että loppua kohden varmasti poimin taas muutaman selän, kun maltan rauhoittella sykkeeni ja sitä kautta en juokse itseäni alussa turhaan uuvuksiin.  Juoksu ei tuntunut oikein kulkevan. Mietin, että lenkeilläkin joskus vasta n. 7 km kohdalla alkaa tuntua paremmalta. Nyt ei alkanut. Vatsaan tuli tuntemuksia. Pakko oli vihdoin poiketa Linnan jälkeisessä Bajamajassa. Onneksi ei ollut jonoa. Sen jälkeen helpotti ja hetken tuntui juoksukin ihan kivalta.  

 

Reisissä alkoi tuntua 20 km kohdalla ja aloin miettiä, onko typerää sinnitellä vielä toinen kierros vai kannattaisko luovuttaa ja juosta vain puolikas. Onneksi toiselle kierrokselle ohjattiin jatkamaan suoraan, eikä koukkausta stadionin kautta tullut. Siellä olisi saattanut olla kiusaus luovuttaa.

Kun jatkoin toiselle kierrokselle, alkoi pistää kylkeen. Jaloissa jo painoi ja tuntui, ettei juoksemisesta tullut oikein mitään. Oli pakko kävellä enemmän ja enemmän aina välillä. Muistin, mitä olin kertonut juuri ennen lähtöä luonteeni lujuudesta Markukselle ja päätin, että varmasti menen reitin läpi ja juosta köpöttelen niin paljon kuin pystyn. Muistin kaikki hienot kannustukset mukana olleilta teamiläisiltä ja tiesin Karin juoksevan edellä ja odottavan minua maalissa shamppanjapullon kanssa. Siinä vaiheessa totesin myös, että aikatavoitteeni ei todellakaan toteudu, mutta laskeskelin, että ihan varmasti pääsen kuuden tunnin sisään maaliin. Jatkan vain juoksuköpöttelyä, niin paljon, kuin jaloista lähtee. Lopussa jalat vastustivat jo pelkästään juoksurytmiin pääsyä aina enemmän ja enemmän ja kun reisien kipuilu alkoi hellittää, ei kuitenkaan enää jaksanut pitää juoksua yllä. Yritin vielä loppuun vauhdin kiristystä, mutta siitä ei  tullut mitään. Olin kuitenkin saavuttanut tavoitteeni, ensimmäisen maratonini ja olin napsinut ainakin kolme selkää, kaikki miehiä.

Eka maratoni takana ja on tuuletuksen aika

 

Juoksuhistoriassani ei ole montaa lappujuoksua. Kolme puolikasta viimeisten kahden vuoden ajalta, yksi Sorvan kymppi ja joku Naisten Kymppi ja likkojen lenkki yli 30 vuoden takaa. Lenkkeillyt olen kuitenkin aina. Nuorena lenkkeilyyn liittyi hoikkana pysyminen, myöhemmin enemmänkin terveydelliset syyt. Olen aina pitänyt urheilusta, jossa tulee kunnolla hiki ja väsy. Kaksikymppisenä sain juoksulenkillä astmakohtauksen, raahauduin kotiin, josta viikoksi sairaalaan. Mukaan tuli astmadiagnoosi. Vähän myöhemmin alkoi kymmenien vuosien poski- ja otsaontelotulehduskierre. Lenkkeilyn tuoma adrenaliini ja hikoilu auttoin pitämään ”röörit” auki. Siitepölyallergiat vaivaavat edelleen keväästä syksyyn. Lastemme syntymän jälkeen pari lanneselän välilevypullistumaa lopettivat juoksun hetkeksi. Suositeltiin vähemmän iskuttavaa lajia. Itse totesin kuitenkin, että juosten selkäni pysyy paremmassa kunnossa ja saan juoksusta muutenkin hyvää mieltä.  Sen kummempaa tavoitteellisuutta ei juoksuihini ole liittynyt.  Palautuminen minulla on nykyisin isoin haaste. Nukun huonosti ja katkonaisesti, joten kehitys juoksussa näkyy toivottaman hitaasti. En ajatellut koskaan osallistuvani puolikkaille, puhumattakaan maratonille.

Elektrolyytit talteen

 

Vasta Karin innostuttua juoksusta, aloin itsekin tarkkailla matkoja ja sykkeitä tarkemmin ja merkityksellisemmin. Teamin porukkaankin liityin vasta kesällä, kun arvelin jo pystyväni yhteisiin lenkkeihin ja juoksuihin. Kiitos kaikille mahtavasta kannustuksesta ja uskon luomisesta. Karin kanssa yhteinen tavoite ja juoksuharrastuksemme on tuottanut jo monia hienoja hetkiä ja uskon, että niitä on vielä monta tulossa. Toisen kannustus lenkille on iso juttu.    

 

 

Maria Koivisto