keskiviikko 19. elokuuta 2020

Masokistin Unelma 2020 huoltajan silmin

Aikainen lauantai-aamu hotelli Haagassa Helsingissä. Kello herättää 5.35. Viereisestä sängystä kuuluu syvä huokaisu, hetken hiljaisuus. Ei auta, ylös on noustava jos aikoo ehtiä selviämään aamupesusta ja aamupalasta ennen lähtöä Paloheinän Jäähallille, jonka vierestä Masokistin Unelma, matkana 100 km, starttaa. Kuljetuksen on tarkoitus lähteä hotellin pihasta n. klo 6.30 (A&M:n ’taksi’). 

Meidän Petehän se siinä aamusella touhuaa. Edellisenä iltana on laitettu kaikki kamat valmiiksi. Ei tarvitse aamutouhujen jälkeen (edelleenkin puhutaan aamupesusta ja aamupalasta 😉) muuta kuin hypätä juoksukamppeiden sisään. Kaveri vaikuttaa hieman orvolta, kun ei tarvitse kannella mitään, koska kaikki muu juoksuun liittyvä (tankkauslaatikko + vaihtokamat) on pakattu fiksusti edellisenä iltana A&M:n autoon.

Heipat vielä emännälle, siis minulle, suuren urheilujuhlapäivän huoltajalle (yhdelle niistä, meitähän oli useampi), joka ei missään nimessä halua vielä nousta peiton alta pois tietäen pitkän päivän olevan edessä. Vielä olisi puoli tuntia armon aikaa omaan herätykseen. Ovi kolahtaa kiinni ja niin minun silmänikin. Mutta, niin kuin arvata saattoikin, unihan ei enää tule. Ei muuta kuin ylös, pesulle ja nauttimaan hotellin aamupalasta. Se olikin syytä nauttia hyvin, koska tässä kohtaa ei tiennyt milloin seuraavan kerran mahdollisesti söisi, edes jotenkin kunnolla, vaikka siitä oli tarkoitus pitää kyllä myös hyvä huoli.

 

Teamin ihailua ja ihmetystä herättänyt huoltopöytä ja sitä vahtiva maskottimme Rahku.
 

Klo 9 starttasi minun autoni, kyydissä Kata ja Marjo (Marjo huoltojoukkoihin ja Kata pelipaikalle odottelemaan Minimasokistin lähtöä, joka olisi klo 10). Sadan kilsan lähtijät olivat lähteneet omalle osuudelleen jo klo 8 (itseasiassa lähtö oli 8.20).

Sadan kilsan lähtijät olivat vieneet mestoille pöydät (3 kpl) jotka suorastaan notkuivat juoksijoiden tankkaustuotteita. Minä istutin pöydälle kaiken kunniaksi vielä Team Raholan kisamaskotin, Rahkun, joka tyytäväisenä kököttelikin seuraavat 18 tuntia siinä, vahtien jokaisen juoksijan ja ohikulkijan, keräten kehuja suloisuudellaan, ja pääsipä jonkun kameraankin. Ihan varta vasten kysyttiin saako maskottia kuvata.

Aluksi tsekkasin tiätty Peten boxin, notta missä mitäkin oli, tiedän sitten mitä missäkin on. Illan mittaan kyllä tuli todettua, että Pete itse oli hyvin tietoinen missä mitäkin on ja muisti yllättävän hyvin, väsyneenäkin, ottaa geelit, suolat, magnesiumit sun muut juuri niin kuin oli suunnitellutkin. Eli kun uljas henkilökohtainen huollettavani teki tätä retkeä vajaat 17 tuntia, jonka aikana pelkästään geelejä meni 15 kpl, niin aikas orjallisesti noudatti omia suunnitelmiaan. Hän kun oli päättänyt esim. geelien suhteen tankata yhden tunnin välein.

Huoltopöydän takana hääräilivät minä, Luhtalan Sari, Niinimäen Marjo ja Kukkulan Pasi. Myöhemmin päivällä yllätys-yllätys-huoltajaksi ilmestyi Virtasen Virpi, ja kun itse Minimasokisti-osuus Keräsen Johannalla oli ohi, niin hänkin siirtyi huoltamaan.

Itse huolto-osuus päivän aikana meni silleen aikas jouhevasti, ei tullut sellaisia pitkiä odottavia hetkiä, joita oletin, koska koko ajan oli kuitenkin juttuseuraa muista huoltajista, ja huollettavaa riitti säännöllisesti. Reitti, jota juoksijat juoksivat, oli pituudeltaan hieman vajaa 2 km, ja meidän juoksijoita siihen mahtui yhteensä 20 kpl!!! Kolmetoista 100 km:lle ja 7 Minimasokistille. 100 km:n osallistujat: Pete V., Päivi L., Pete M., Eerika, Henna, Iida, Marko S., Jari N., Susanna, Anu, Markus, Juhani ja Niko. Minimasokistin osallistujat: Keijo, Silja, Niina H., Satu A., Kata, Johanna K. ja Jarno (Jarno ekalle maratonille). Joten kyllä pöydän toisella puolella riitti säännöllisesti kuhinaa.

Ensimmäiset kilometrit, noin maratoniin saakka, meni aikas sulavasti lähes kaikilla. Teamiläiset suorittivat tasaisesti omia osuuksiaan, poiketen tankkauslaatikoillaan omalla huollolla sekä välillä järjestäjien huoltopöydällä, kullakin oli omia hyviä hetkiään, ja huonoja. Huoltopöydän ääressä sai seurata kaikennäköistä mielialaa ja fiilistä, laidasta laitaan. Sanoisin, että aktiivisin huolto alkoi siinä maran kilsojen kohdalla.

Sumuisen ja pilvisen aamun jälkeen pilvipeite repesi ja aurinko lämmitti pitkin päivää. Lämpötila kohosikin aamupäivän aikana jo aikas isoihin lukemiin, ja nestettä kului. Järjestäjiltä tässä kohtaa hieno bongaus, kun huoltoon tuotiin muovisaavi joka oli täynnä jäähilettä. Sitä juoksijat käyttivät aktiivisesti ja kiittelivät, kun sellainen helpotus löytyi. Anu ohi juostessaan huuteli huollolle, että muistakaa korostaa, varsinkin nyt kun on näin kuuma, jokaiselle juoksijalle suolan ja magnesiumin sekä nesteyttämisen tärkeys jolla on suuri vaikutus myöskin palautumisen kannalta. Tässä kohtaa voisi antaa jokaiselle juoksijalle tunnustuksen siitä, kuinka hyvin he tankkauspöytää käyttivät. Sellainenkin asia oli hyvin merkittävää meille huoltajille, että jokainen pyysi aina kun tarvitsi apua jossain, eikä yrittänyt väsyneenä itse. Eerikakin pyysi useasti, että: ’’Jos joku voisi tähän hänen pulloonsa hakea vettä, niin hän sitten sujauttaa seuraavalla kierroksella siihen hieman energiaa.’’ Sitähän varten me siinä olimme. Ja kiitokset tuli myös perässä. Kaikkien kohdalla. 

 

Huolto hyvässä käytössä.
 

Huolto alkoi meillä kello 10. Itse yritin kylmälaukusta syödä säännöllisesti mukaan ottamiani eväitä. Muutaman kerran päivän aikana kävelin juoksureitin läpi kameran kanssa, ja Marjon kanssa kävelimme kerran kilometrin päässä olevaan kauppaan. Jäähallista hain kaffia ja käytin hotelli Helpotusta. Päivä meni todellakin jotenkin ihmeen jouhevasti ja joutuisasti. Syödäkin muistin, aamupäivän aikana edelliseltä illalta jääneen lopun pizzan, ja päivän aikana meni boxi broilerin sisäfilepaloja sekä näiden lisäksi juotavaa, keksejä, suklaata sun muuta maistuvaa.

Juoksijat saivat meidät huoltajat tuntemaan kyllä olomme tarpeellisiksi. Mitä pidemmälle juoksu meni sitä enemmän juoksijat meitä selvästi tarvitsivat. Ajatukset alkoivat jo hieman karkailemaan, ja keskittyminen oli täysin, vain ja ainoastaan heillä juoksussa (missäs muuallakaan, hyvä näin). Loppua kohti täyttelimme puteleita ja kaivoimme boxeista kamoja kun jalat eivät enää taipuneet. Toiset pystyivät tekemään sen, toiset eivät.

Juoksun jälkeisenä ohjeena oli, että sitä mukaa kun juoksijat saapuvat maaliin, niin sitä mukaa lähtee myös täysi auto kohti hotellia. Ja sujuvasti näin menikin; juoksija saapui maaliin, vaihtoi kuivat kamat päällensä, odotteli seuraavia maaliin tulijoita, tankkasi, palautteli. Ja nautti ajatuksella siitä, mitä perhanaa oli mennytkään tekemään. Niin siinä pikkuhiljaa sitten alue sekä meidän huoltopöydän ympärystä alkoi hiljenemään. Kello alkoi lähennellä jo 23:a, kun ajanoton ilmoitettiin mahdollisesti siinä kohtaa lopettavan. 15 h oli siinä kohtaa juoksija edennyt, jos oli vielä radalla. Mutta niin kuin Anu konkarina osasi kertoa, ajanotto kuitenkin jatkui vielä.

 

Mikäs näissä maisemissa ja tässä kelissä huoltaa.

Siihen kun jäin yksin huoltamaan, muut olivat lähteneet, oli aikaa miettiä mennyttä päivää, kaikkia aivan hurjan sinnikkäitä teamiläisiä. Jokaisen suoritusta ja tuskia. Kaikkien suoritukset aivan omaa luokkaansa. Ja sitten vielä nämä kaksi ’kaistapäätä’, Linneron Päivi ja Virtasen Pete (Mummiäs), jotka eivät antaneet periksi. Petekin sanoi, että hän lähtee sitten kun käsketään lähteä, niin kauan mennään. Klo 24:n jälkeen ei reitillä heidän lisäkseen ollut enää muita. ’Ajanottopoika’ laittoi pillejä pussiin, ja sanoi että Virtasen Peten hän vielä odottaa maaliin ja sitten on pakko kerätä ajanottolaitteet, jo pelkästään hirmuisen kosteuden takia. Ajanotto siirrettiin sitten ’manuaaliseksi’, josta ihan valtava kiitos järjestäjille, näin ollen Päivikin pääsisi maaliin. Maalialueella oli enää vanhempi mies Peräkylän Ponnistuksen väestä, sekä minä.

Peten lähtiessä viimeiselle kierrokselle, kysyin haluaako hän seuraa. ’Joo, okei, tuu vaan. Mutta mä en sitten puhu mitään!’, tuli tiukkaan sävyyn. ’Sopii’, sanoin. Siellä me sitten mentiin, yön pimeydessä, jänisten juostessa edellä. Pellolla oli kuulemma näkynyt kurkiakin, sanoi Pete. Tiedä häntä, yksi ’kurki’ oli meinaan joku kasvinalku jonka hän sieltä minulle bongasi pimeydestä, mutta ei mitenkään ihmeellistä, että siinä kohtaa alkoi näkökentässäkin jo hämärtyä. Ja puheensakin väsyneenä pyörsi; puhui lähes koko kierroksen ajan. Paras oli intiaanihuuto yöhön: 'V...u ei koskaan enää masokistia, en koskaan enää tuu tänne, en koskaan!!!'. Mutta kaikkihan me se tiedetään, että aika kultaa muistot.

Kun tulin Peten kaa maaliin, Päivi lähti toiseksi viimeiselle kierrokselle. Huutelin hänelle, että autan Petee vielä, ja sitten lähden hänen kanssaan viimeiselle kierrokselle. Kello oli noin 01. Peten saatuani ’lepokuntoon’ Päivi tulikin sopivasti, ja taas lähdettiin katselemaan jäniksen peppuja. Ja uskokaa tai älkää, tämä meidän ikuinen sissi Päivi, niin uskomatonta kuin onkin, otti 100 kilsan saavuttaneena, 18 tuntia edenneenä, sen kuuluisan loppukirinsä! Minäkin jouduin ottamaan (5 kk:n juoksutauon jälkeen) pitkästä aikaa ensimmäiset juoksuaskeleet, kun en kehdannut jäädä jälkeen. Siinä sitten nauraen ylitettiin se perhanan maaliviiva ja viimeinenkin teamiläinen oli maalissa. Kello oli yöllä 02.

Aivan uskomatonta porukkaa, jokainen. Ei pelkästään teamiläiset, vaan kaikki matkaajat. Aamusta alkaen, koko päivän, tunnollisesti eteenpäin, kierros kerrallaan, määrätietoisesti. 100 kilsan matkaajat. Muistan jossain kohtaa miettineeni, kun siinä yöllä seisoskelin huoltoalueella, että 'Oikeesti, tuolla ne kaksi vielä menee, yössä. Käsittämätöntä...' <3

Aamulla kun menimme aamupalalle noin 7.40, siellä melkein kaikki hotellissa yöpyjät jo olivatkin. Vaikka oltiin menty Peten kanssa nukkuun noin klo 03, niin aikaisen herätyksen aiheutti kurniva vatsa.

Kiitos kaikille viikonlopusta. Oli mielenkiintoista nähdä juoksu myös huoltopöydän takaa. Olen aina arvostanut huoltajia ja heidän kallisarvoista työtään, ja nyt vieläkin enemmän.

Jatketaan samaan malliin, pidetään huolta toisistamme. Ensi vuonnako uudestaan..?

Teksti: 'Signora Virtanen'

Linkki kuviin: https://drive.google.com/drive/folders/1Mr2Mi98XobjRcyt0mPXnXfNxFa3oHzwk?usp=sharing

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.