maanantai 17. elokuuta 2020

Erämaaretkellä Lemmenjoella 22.-30.7.2020 – Eräoppaana Keijo

Tiesittekö, että retkikengät saa kuivaksi kun kenkiin asettelee kuumia kiviä? Minä en ainakaan tiennyt! Tämän ja monta muuta erävinkkiä opin Kekeltä, joka rohkeni lähteä kanssani Lappiin Lemmenjoelle kullankaivajien maille.

Keke oli puhunut minulle jo jokin aika sitten kullankaivajan tuvasta, jossa oli nuorena yöpynyt. Supermaukkaista tammukoista, joita saattoi erämaajärvellä kalastaa ja useista Lapin reissuista, joita hän oli aiemmin tehnyt. Edellisestä reissusta oli hänelläkin kulunut aikaa, mutta nuo kiehtovat tarinat kalareissuista, kullankaivajista ja Lapin luonnosta oli jäänyt minulle kytemään ajatuksiin. Nyt meille vihdoinkin tuli mahdolliseksi tehdä tämä retki!

Ryhdyimme jo varhain varustautumaan retkelle hankkimalla välineitä: Trangia, ruokailuvälineet, sateen pitävä takki, kalastustarvikkeita ja ennen lähtöä tietenkin retkimuonaa. Tampereen Kalevan Prismasta löysimme tarvittavat tavarat ja kalastukseen liittyvä tilbehööri hankittiin Motonetistä. Rinkat oli valmiina jo omasta takaa. Matka taittuisi kätevästi autojunalla Kolariin ja takaisin.

Itseäni vaellus arvelutti! Miten jaksaisin pitkät matkat? Hyttysarmeijat -syökö ne minuakin? Miten löydämme reitit? Osaanko nukkua? Kysymykset pyörivät päässäni… Radiossa tulee ohjelma luonnossa liikkumisesta, sen merkityksestä ja hyödyistä sielulle ja ruumiille, siis tekisi se hyvää minullekin!

Kaikki alkoi Njurgalahdelta, Ahkun tuvalta. Ahkun tupa oli vaatimaton hostelli – ravintola, josta meille löytyi vapaa mökki. Emäntä oli suojautunut asiaan kuuluvalla visiirillä ja hanskoilla ja hän hermostuneesti repi elmukelmua maksupäätteen suojaksi pleksilasi välissämme. Hmmm…. bakteerikammoinen… olisi edes nyt vähän hymyillyt – ajattelin!

Yöpyminen oli viisas ratkaisu, sillä taivaskin oli sopivasti kirkastunut seuraavana aamuna. Pakkauduimme pitkään veneeseen muiden reissaajien kanssa. Maski piti laittaa kasvoille, tai myös tuubihuivi ajoi asiaa. Ensimmäinen pysähdys oli upea Ravadasköngäs. Retkipaikka.fi -sivuston mukaan se on suuri, tiettävästi kolmiosainen vesiputous Lemmenjoen varressa. Ravadasköngäs on koski, joka laskee korkeuttaan juuri ennen Lemmenjokeen liittymistä lähes kymmenen metriä. 10 minuutin pikapysähdyksen aikana ehdimme kivuta raput ylös ja näpsin muutaman kuvan tästä kauniista luonnon näytelmästä.

     
Venekuva-selfie. 
 

       
Ravadaskongäs.
 

Kultahaminassa loikkasin tohkeissani veneestä ja heitin rinkan selkääni. Huh – polvet notkahtivat. Edessä olisi Keijon mukaan Hengenahdistuksen mäeksi kutsuttu nousu. Jo heti alkuun siis mehut pois! Pian taakkaan jo tottuikin ja kävely sai rytmiä.

Neljän tunnin kävelymatkan jälkeen seurasi jyrkkä alamäki ja alhaalla näkyi rakennuksia! Helpotus – olimme reitillä! Olimme saapuneet Hopun kämpälle -ensimmäiselle kullankaivajan asumukselle! Meidät otti vastaan siellä kemiläinen rouva, joka kertoi retkeilleensä siellä kullankaivausta harrastavan miehensä kanssa jo 35 vuotta. Hän neuvoi meille vesijohdon, josta saisimme tankattua kirkasta purovettä loppumatkaamme varten.

Matkalla ohitimme myös kullankaivaja Ollikaisen hienon kämpän. Tämä kämppä ”Hippu” sijaitsee Ruihtun keskijuoksulla. Kekellä oli ollut ilo tutustua jo edesmenneeseen Ollikaisen pariskuntaan, jotka olivat kaivaneet käsipelillä kultaa tuolta alueelta 45 vuoden ajan. Poikansa Lasse oli jatkanut kullan kaivuuta, kunnes oli löydetty polun varresta kuolleena muutama vuosi sitten.

Selkä valui hikeä rinkan alla. Olimme tulleet vihdoinkin tukikohtaamme Ruihtun kämpälle, harmaaseen pieneen mökkiin, josta löytyi sisältä kerrossängyt, pöytä ja 2 tuolia. Olimme saaneet tehdä matkaa kuivassa ja lämpimässä kelissä ja matkalla näimme Metson, kotkan ja Riekkoja. Hyvällä mielellä ryhdyimme kokkaamaan retkimuonaa Summit to Eat -pusseistamme ja kietouduimme makareihimme ensimmäistä yötä viettämään kullankaivajien kiehtovissa maisemissa.

    
Kuva kämpältä.


Hyvin nukutun yön jälkeen keitimme aamupuuron ja kahvin ja suuntasimme ensimmäisen retkemme kohti Martiniiskonpaloa. Martiniiskonpalo (467m) on yksi maamme erikoisimmista ja eksoottisimmista lentokentistä. Tunturin laella sijaitsee lentokenttä, jossa kiitotiet ovat jonkin verran kuperia ja kaltevia. Kaiken kukkuraksi huipulta löytyy kirjasto lentokentän kopista. Tässä kohtaa on huomautettava, että nyt puhutaan erämaasta ja tiettömistä taipaleista. Marssimme sinne puolirivakkaa vauhtia halki köyhien, yksitoikkoisten, omituisten, sanomattoman viehättävien ja uneksivien tienoitten.

     
Martiniiskonpalon lentokenttä.
 

Tätä saa Suomen Lapista eikä mistään muualta, kävelemällä, ei muilla keinoilla. Jyrkän ja hyllyvän rinteen rauhoituttua ylängöksi saimme näköpiiriin tunturin laella kyhjöttävän kopin. Tästä ei kirjasto enää yksinäisemmäksi voi muuttua! Kirjastossa löytyi hyvässä kunnossa toista tuhatta nidettä Kiplingistä, Ludlumiin! Palautus systeemi toimii vieraskirjan avulla itsepalveluna. Kämpälle tultuamme vaskattiin kultaa, mutta sade keskeytti touhumme. Ihailimme kämpän portailta myös edessämme laiduntavia poroja.

Iltapalalettujen paiston jälkeen puiden lomasta kuului outoa määkivää ääntä. Se osoittautui eksyneeksi poron vasaksi joka huhuili poroäitiään. Hetken päästä valkoinen poro ilmestyi eteemme kuin tyhjästä ja pari -valjakko jolkotteli jonnekin metsään.

     
Poroja.


Keke oli kertonut minulle porojen nimityksistä. Ne nimetään iän ja sukupuolin mukaan. Poro uroksista näytetään nimitystä hirvas ja naaraille vastaava termi on vaadin. Jälkeläiset ovat vasoja. Toisella ikävuodella olevasta naaraasta käytetään nimeä vuonelo ja urosta nimitetään urakaksi. Kun poro täyttää kuusi vuotta, nimitykset loppuvat, jolloin siitä käytetään nimitystä nimiloppu.

Seuraavana päivänä olimme suunnitelleet kalastusretkeä. Aamulla ensin söimme rauhassa tukevan aamupalan, pakkasimme rinkat ja lähdimme matkaan kohti tätä kiehtovalta kuulostavaa kalapaikkaa. Koska kalapaikkoja ei saa Keken mukaan paljastaa, niin voin kertoa vain sen, että se on Lemmenjoen kulta-alueen eteläisellä reunalla. Kuljimme aluksi Ruihtun pohjaa pitkin mikä tuntuikin yllättävän helppokulkuiselta. Tämä ilo kestikin vain hetken ja reitti muuttuikin vaikeakulkuisemmaksi.

     
Kaukainen kalapaikkamme.


Välillä pysähdyimme lounaalle ja siitä saikin hyvin uutta voimaa jatkamiseen. Muutama suo tuli ylitettyä ja matkalla saimme syödä peukalon pään kokoisia hilloja suoraan punaisena hehkuvista hillamättäistä! Koivikko tuntui loppumattomalta. Pitkältä tuntuvan rämpimisen jälkeen pääsimme perille. Löysimme telttapaikan ja lähdimme marssimaan kohti järveä – tuota kuuluisaa kalapaikkaa.

Reitti järvelle oli märkää suota! Pian hyvin palvelleet retkikenkäni olivat vettä täynnä ja hiukan turhautuneena mietin, että kannattiko tänne asti tosiaankin tulla kastelemaan kenkänsä. Ensimmäisessä kalapaikassa tuli jokaisella heitolla ruohoa saaliiksi, eli ranta oli liian matala. Siirryimme eteenpäin. Mitä märemmäksi jalkani tulivat, sitä epätoivoisemmalta koko suunnitelma tuntui. Kurjasta tunnelmasta huolimatta ajattelin kuitenkin yrittää, oltiinhan sitä talsittu reilut 10 kilometriä mokomaa kalapaikkaa varten!

Heti ensimmäisellä yrityksellä uistimeeni tarttui villisti rimpuileva kala! Ihana tunne sai minut valppaaksi ja märät kengät unohtuivat sen siliän tien! Toisella ja kolmannellakin heitolla vedin rantaan itselleni entuudestaan tuntemattoman tammukan. Muutama niitä karkasikin. Kalan rantaan saaminen ei ollutkaan mikään helppo juttu! Näin kalan loiskahtavan vedessä! Yhtäkkiä tuntui että järvi vilisi kaloja ja olin aivan haltioissani! Keke siirtyi toiseen paikkaan. Vielä kerran nappasi ja yritin saada kalan rantaan. Virvelistäni kuitenkin tippui osa ja onnistuin vielä saamaan koukun takertumaan takkiini niskapuolelle. Kala toisessa kädessä, virveli toisessa ja koukku niskassani lähdin sitten huhuilemaan apua Kekeltä, joka tuli pelastamaan minut tukalasta tilanteesta. Lopuksi piti vielä ylittää märkä suo ennen leiriä. Yritin loikkia sen Keken kannustamana ripeästi yli, vaikka olin aivan varma, että pian uppoan suon silmään!

Umpiväsyneenä haikailin jo ääneen konjakkiryyppyä – olinhan sen jo ansainnut! Vielä mitä! Sen jälkeen piti vielä lähteä etsimään nuotiopuita ja kiviä nuotiota varten. Näppärästi Keke rakensi meille nuotiopaikan ja siirsi syrjään turvetta, mihin asettelimme nuotiopuut. Pian ihanat kalani tirisivät tikun nokassa nuotiossa ja houkutteleva tillillä ja mustapippurilla maustettu kalaillallinen oli valmistumassa – konjakkiryypyn kera!

     
Nuotiokuva.
 

Nuotion reunoille saimme aseteltua likomärät kenkämme kuivumaan ja märät varpaamme saivat suloista lämpöä nuotiosta. Puolen yön jälkeen nukahdimme molemmat upouuden teltan suojaan.

Aamulla purimme leirin ja siistimme ja kastelimme nuotiopaikan – turvelaatat takaisin paikoilleen ja Voila! – ihan kun nuotiota ei olisi ollutkaan. Keke lähti vielä kokeilemaan kala-onneaan järvelle ja itse jäin makoilemaan ja nauttimaan auringosta. Käsky tuli, etten saisi lähteä hortoilemaan – voisin vaikka eksyä! Melkein tottelin, kävin kurkistamassa jossain vaiheessa, että mies oli tallella.

Paluumatkalla pysähdyimme jo melko pian ensimmäisen puron varteen syömään. Samalla saatoin kerätä jo kypsyneitä lakkoja kylmäkassin pohjalle meille evääksi. Melkoinen nautinto odotti! Mietin myös, että säät olivat suosineet meitä – mikä onni! Seuraavan puron kohdalla sain päähänpiston, että nyt pulahdetaan veteen! Jäätävää! Pulahdus tunturipuroon sai minut haukomaan henkeä! Kylmä vesi raikasti ihanasti, kun takana oli jo muutama päivä erämaassa. Kyllä tämä kestetään – usutin Kekenkin pesulle! Siitä tulikin sittemmin meille tapa -purovesi puhdisti ja virkisti!

Kalamiehenä Keke neuvoi testin. Pyydystimme hyttysiä ja heitimme ne tähän tunturipuroon. Tammukka nappasi jokaiseen hyttyseen välittömästi. Hyvä kalapaikka oli taas löytynyt!

Seuraavana päivänä päätimme tehdä päiväretken Morgamojan Kultalaan. Matkalla kapusimme 130 m korkeamman tunturin yli. Tapasimme siellä ensimmäiset ihmiset, retkeilijät, joiden kanssa oli kiva vaihtaa kuulumisia. Aurinko paistoi taas siniseltä taivaalta ja tunturipuro solisi edessäni kristallin kirkkaana. Paikka sijaitsee Lemmenjoen Morgamjärveen laskevan Morgamojan kurussa, noin 4,5 km Lemmenjokilaaksosta luoteeseen. Sieltä löytyy hyvin varustettu autiotupa yön yli nukkuvia retkeilijöitä varten, leirintäalue, telttailualue ja vuokrakämppä. Puitteiltaan varsin idyllinen ja kaunis retkeilykohde. Tämäkin kohde ansaitsee lämpimän suositukseni! Paluumatkalla Petronellan kukkuloilla vastaamme tuli vielä yksinäinen kulkija. Hänenkin kanssa oli kiva heittäytyä juttusille ja vaihtaa kokemuksia.

    
Morgamojan Kultala.


Seuraavana päivänä olikin sitten aika lähteä takaisin kohti Kultahaminaa ja venekyytiä. Hieman haikein mielin ihastelimme vielä kuukkelia, joka tuli hyvin lähelle meitä. Ikään kuin tämä olisi halunnut hyvästellä meidät. Vain tällaisella vaelluksella voi päästä näin lähelle luonnon kanssa kosketukseen. Voi kokea treenanneensa monipuolisesti, tunkkausta, suolla loikkimista ja poluilla taivaltamista painolasti selässä sekä fiilistelleensä yöttömän yön unenomaista tunnelmaa. Huomasimme olleemme kaukana arjesta. Viimeisenä iltana saimme vielä pulahtaa onnellisina Lemmenjoen vilvoittavaan veteen. Tästä upeasta reissusta kiitollisena!

    

Viimeinen ilta - pulahdus Lemmenjoessa.


Teksti: Silja Hormia.
Kuvat: Silja Hormia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.