Satun ensimmäinen maraton

Unelma heräsi syksyllä 2013 perinteisellä maanantaikympillä, kun Markus heitti ilmoille, että 2014 lähdetään tiiminä Valencian maratonille. Innostukseni lähti lähinnä siitä, kun Markus perään tokaisi, että hinta olisi noin 400-500 euroa. Ajattelin, että vau, tuohon ehkä minäkin pystyisin – lähtemään puolikkaalle. Sanoin vieressä juoksevalle äidilleni, että vähänkö olisi siistiä lähteä, lähdetään mekin. Kevättalvella 2014 minulle kuitenkin selvisi, ettei Valenciassa järjestetäkään puolimaratonia, vaan vain kokonainen. Mielessäni pyöri, että kyllähän tässä vielä ehtii sillekin treenaamaan, mutta hupsista keikkaa, yhtäkkiä olikin jo syksy ja kilometrejä takana ”ei paljoakaan”. Rimakauhu alkoi hiipiä mieleeni enkä ollut ollenkaan varma, pystyisinkö juoksemaan alle kuuden tunnin, ja voi sitä häpeän määrää, jos auto tulisi keräämään minut matkalta ja tiimiläiset tuijottaisivat maalissa, kun minä tulisin paikalle autolla. Ajatus pyöri mielessä monen monta kertaa – ja kauhuni kasvoi ja häpeä kouri vatsanpohjasta. Matkaan oli kuitenkin pakko lähteä, kun valitettavasti olin ehtinyt sen jo maksaa.

Kun matkayö koitti ja bussissa jaettiin huonetoverit, sain onneksi kavereiksi kokeneet maratoonarit Marin ja Virpin, jotka huolehtivat, että minulla oli kaikki tarvittava juoksuun mukana ja valmiiksi katsottuna. En olisi itse osannut laittaa esim. tarranauhaa reppuun enkä ymmärtänyt esitteistä mitään enkä sitä, mistä karsinasta piti lähteä. Mari ja Virpi olivat hulppean hauskaa matkaseuraa ja kolmen naisen huoneessa naurui raikui ja irtovitsit lentelivät.

Lauantaipäivä expossa ja kaupunkiin tutustuessa kului nopeasti ja sitten koittikin jo juoksuaamu kalpeana, huonovointisena ja vatsa löysällä. Onneksi vanhempieni ja tiimiläisten tsempit vähän lohduttivat ja toivat uskoa koitokseen ja omaan jaksamiseen. Ajattelin, että kunhan tästä selviän, en enää ikinä ole niin typerä, että lupaudun mukaan maratonille. 

Viime hetken tankkausta paellalla

Lähtö tuntui ensikertalaisesta yhdeltä kaaokselta. Alueelta lähtivät sekä maratoonarit että kymmenen kilometrin juoksijat ja väkeä oli yli 20 000.  Tunnelma oli katossa ja meteli huumaava. Juoksu tuntui yllättävän hyvältä 25 kilometriin saakka. Sen jälkeen etureidet alkoivat tuntua jähmeiltä, sitten myös pohkeet ja takareidet. Ajattelin, että ainoa paikka, mihin alavartalossani ei sattunut, olivat pakarat, mutta 32 kilometrin jälkeen sekin asia korjaantui. Maasto oli mitä parhain, ja sain paljon voimia lukuisien ihmisten tsemppauksesta ja reitin varrella soittavista rumpaleista. Sää oli aivan loistava eikä tuulikaan haitannut juoksua. Ensimmäisten 15 kilometrin jälkeen pohdin, pitäisikö kiristää vauhtia, mutta saamani neuvo kiristää vauhtia vasta loppumatkasta, jos jaksaa, oli viisas enkä ruvennut hölmöilemään, vaan jatkoin rauhallisesti omaa tahtiani. Tunneryöppyjä alkoi tulla yli 30 kilometrin jälkeen laidasta laitaan. Toisaalta tiesin, että tulisin selviämään juoksusta ja olin siitä helpottunut, mutta samalla kilometrit alkoivat tulla vastaan todella hitaasti, ja se rupesi raivostuttamaan. Muistan miettineeni, kuinka kukaan voi saada nautintoa tällaisesta idioottimaisesta matkasta, joka ei lopu koskaan, ja vielä maksaa siitä! Melkein viimeinen niitti oli, kun 40 kilometrin juottopiste ei ollutkaan 40 kilometrin kohdalla, vaan muutama sata metriä kauempana. Janoisena, nestehukasta kärsivänä ja väsyneenä ajattelin, että himputin espanjolit eivät osaa edes laskea metrejä.

Loppusuora koitti kuitenkin nopeasti kauan odotetun viimeisen juomapisteen jälkeen.  Näin äitini, joka yhtäkkiä ilmestyi vierelleni juoksemaan viimeiset 150 metriä. Tunne oli huikea ja sain puristettua vielä viimeisen kirinkin äitini juostessa ja tuuletellessa rinnallani. Tunnetta oli vaikea kuvailla, kun sain mitalin kaulaan ja isänikin tuli onnittelemaan. Oli ihanaa, että muutkin tiimiläiset odottivat minua ja tulivat onnittelemaan, ja silloin todella ymmärsin, että jess, se tuli tehtyä, eikä tarvinnutkaan tulla maaliin maitoautolla. Olin todella ylpeä myös isästäni, joka otti osaa 10 kilometrin juoksuun ensimmäistä kertaa elämässään.

Koko perhe valmiina lähtöön

Maalissa voittajana!!

Matka Valenciaan oli huikea elämys. Kaikki siinä oli onnistunutta: sää, hotelli, nähtävyydet, tiimin kannustus ja matkatoverit. Ilman ryhmän yhteishenkeä ja kannustusta ja uskoa siihen, että pystyisin juoksemaan maratonin, en tiedä, olisinko koskaan kyennyt siihen, tai harrastaisiko meidän perhe ylipäänsä liikuntaa ja juoksemista.  Kiitos kaikille Team raholalaisille rohkaisusta ja myötäelämisestä. Ilman teitä elämäni ensimmäinen maraton saattaisi olla edelleen saavuttamaton unelma, jos sekään. Eikä seuraavasta haaveilemiseenkaan mennyt kuin muutama tunti ….

-Satu