Keväisessä kurakelissä taannoin

Bodom Trail 5.5.2018

En ole juurikaan polkujuoksua harrastanut, yllytyshullu vain ehdotuksille. Vuosi sitten tyttäreni Lea houkutteli minut Bodom Night -juoksuun kymmenelle kilometrille pilkkopimeään. Silloin hän kuitenkin itse joutui jalkavaivojen takia siirtämään osallistumisensa. Siitä johtuenkin osallistuimme tänä vuonna yhdessä kyseiseen päivätapahtumaan. Vävy lähti kuskiksi ja kaksi hänen kaveriaan myös mukaan, vajailla autoilla Pirttimäen alueelle kun ei päässyt.

Ennätysosallistujamäärä; kahden päivän aikana yli 2000 polkujuoksijaa. Kympiltä oli lähtö viiden minuutin välein. Tankkausjuomat ja pullat kahvilassa ja eikun radalle. Meidän lähtö oli klo 10.15. Olin jo etukäteen päättänyt mennä tuon 21 km, muut 12 km. Leaa varovasti aloin jo autossa pohjustaan, että kyllä pääset ja jaksaisit pidemmänkin, meillä ei ole mikään kiire mihinkään. Reput selkään, alkupaniikki Lealla vielä kuinka juomareppu toimii (kaikki kokeiltiin vasta aamulla). 12 kilometrin jälkeen sai siis valita jatkaako vasenta laitaa vai tuleeko suoraan maaliin. Seuraavat 9 kilometriä olisi sitten sitä kuraisinta ja samalla kauneinta maisemaa Bodom-järven ympärillä. 

Bodomin iloista tunnelmaa. Kuva: Poppis Suomela

Iloista porukkaa metsä täynnä. Polkujuoksulle oletettavasti hyvinkin tyypillistä, kun kuuden kilometrin kohdalla ensimmäiselle soitettiin jo apua, nilkka oli mennyt. Oman fiiliksen juoksulle antoi myös juomapisteellä verta valuva nainen ja maalialueella oksentava mies, kuin myös pienet manaukset mukaanlukien aina silloin tällöin, kun jalka upposi syvälle suohon. Juomapisteelllä sai tankata omiin astioihin, ja metsään ei tietenkään saanut jättää roskan roskaa. Lean sain pari geelikarkkia ottamaan reitillä, tätäkin kokeili ensimmäistä kertaa.

Kura roiskuu, mutta se ei menoa haittaa. Kuva: Juha Saastamoinen/One Vision

Maalialueella ikäänkuin huomaamatta jatkoimme, vävyn ilme oli hieman hämmästynyt. Huoltopisteeltä energiaa, bajamaja äidille testiin ja jatkettiin. Todellakin oli kuraista!! Iso ihminen upposi todella syvälle, onneksi tossut tulivat mukana jalkoja esiin vedettäessä. Leakin kastui melkein vyötäröä myöden, mutta hauskaahan meillä oli. 17 km kohdan ohitettuamme totesin, että vähän reilu kolme kilometriä enää, johon viereltä kuului, että ”Melkein 4!!!” Oli juurakkoa, kivikkoa, kallioo, puiden ylitystä ja alitusta. Pitkospuilla tuli taas Anun tasapainoharjoitukset mieleen. Maali oli jo melkein näkyvissä, kun Lea tahtoi kävellä. Huomasin, että takaa lähestyi 5-6 juoksijaa. Sen verran kilpailuviettiä oli tuolla hetkellä jäljellä, että päätettiin olla päästämättä ohi, ja yhdessä juostiin maaliin. Upee suoritus Lealta, jonka pisin matka on ollut 10,5 km. Lean sanoin: ”Ihanan kamala päivä!”

Iloiset tyttöset maalissa. Kuva: ”Vävyn ottama”

On ollut ilo juosta molempien lasten kanssa parissa tapahtumassa, toivottavasti näitä tulee vielä monta lisää.

Teksti: Päivi Linnero