Kisaraportti: Kokkola Ultra Run 12h

MIKON MIELENHÄIRIÖSTÄ
SE LÄHTI…

25. päivä marraskuuta 2017 Mikko oli viikonlopusta kovin voimaantunut ja sohvalla maatessa ajatus 12 tunnin juoksusta oli alkanut tuntua oikein hyvältä. Niin hyvältä, että hän ilmoitti kisaan samalla minutkin, eli Minnan, vaivaantumatta kysymään mielipidettäni vaikka samassa huoneessa olinkin. Kyllä hullu toisen hullun tunnistaa jo ilmeestä ja turhia kyselemättäkin... Ihmettelin vain, mitä mies oikein itsekseen hihitteli sohvan nurkassa tietokone sylissään.

Juoksuharjoittelussa pyrittiin sitten ilmoittautumisesta lähtien keskittymään enemmän kilometrien kasvattamiseen vauhtilenkkien kustannuksella. Vaati hieman totuttelua hiljentää vauhtia aiemmasta ja pieniä sananvaihtoja yhteisillä lenkeillä asiasta käytiinkin. Takana oli kuitenkin onneksi jo yhteinen 50 mailin juoksu Anun maratonilta viime keväältä, joka antoi tunteen siitä, että 12 tunnin juoksukin voisi onnistua. Mikko excel-insinöörinä laski meille tavoitteeksi vaatimattomat sata kilometriä. Tuumin, että hyvänä päivänä se voisi kyllä onnistua minultakin.

18.5. Ajelimme Kokkolaan Mikon torkkuessa repsikan penkillä, sillä työviikko oli ollut hektinen, eikä valmistuminen ollut unien kannalta ollut paras mahdollinen. Perille päästyämme kävelimme tarkastamaan reitin, joka kiersi vastapäivään joenvartta ja oli 864 metrin pituinen.  Reitti oli hyvin tasainen, puolet soraa ja puolet asfalttia. Kävimme myös tutustumassa ja heittelemässä kiekkoa Kokkolan frisbeegolfradalla.

Mikko Niemi ja Minna Ylivakeri mitalivauhdissa.

19.5. hotellissa aamupalalla törmäsimme Raholan tiimin Jariin ja Reijoon, jotka olivat niin ikään ilmoittautuneet 12 tunnin juoksuun. Hyvällä mielellä olimme kaikki matkaan lähdössä ja toivottelimme tosillemme tsemppejä. Aamupalan jälkeen lähdimme hakemaan kilpailunumeroita. Mikko sai numeronsa ja olin heti hänen perässään ainoana jonossa. Numeroiden jakaja ei tainnut nähdä minussa juoksija-potentiaalia, sillä hän käänsi minulle selkänsä ja alkoi juttelemaan viereisen toimitsijan kanssa. Sain kuitenkin kainosti pyytämällä itsellenikin chipin ja numeron.

Kisa starttasi klo 12.00. Sää oli mitä parhain, tuuli sopivasti ja lämpötila taisi korkeimmillaan käydä kisan aikana noin 20 asteessa. Lähtö onnistui kerrasta ja lähdimme hölkkäämään eteenpäin. Melko pian huomasimme, että Mikon nimeä ei näkynyt lainkaan tulostaulussa. Huomautin tästä järjestäjille, jotka selvittivät asiaa ja käskivät meitä juoksemaan yhdessä toistaiseksi. Kävi ilmi, että Mikon chip ei toiminut lainkaan. Meni hetken aikaa, että hän sai uuden chipin tilalle ja sitten alkoi näkyä hymyäkin Mikon huulilla. Takana oli kuitenkin jo turhan monta ”lämmittelykierrosta” ja olisi ollut melkoisen epäreilua, jos niitä ei olisi saatu laskettua mukaan. Onneksi ne kuitenkin kaikki laskettiin, sillä olimme juosseet yhtä matkaa ja minun chippini toimi moitteettomasti.

Team Raholan hyvän edustuksen kisassa varmistivat Jari Kurvinen ja Reijo Korvenpää.

Olimme sopineet, että aina kymmenen juoksukierroksen jälkeen kävelemme yhden kierroksen, jonka aikana nappaamme omalta huoltopöydältämme evästä ja juotavaa ja nautimme ne rauhassa kävelyn lomassa. Rytmitys tuntui helpolta noin 45 kilometriin asti, mutta sitten aloin kaivata kävelytaukoja hieman useammin. Juoksutahtimme oli ollut aiottua hieman kovempi ja jaksoin paremmin, kun pieniä kävelypätkiä tuli useammin. Mikko jatkoi vielä kymmenen kierroksen rytmitystä, kunnes 60 kilometrin jälkeen tihensi myös kävelypätkien määrää.

Huollon tarjottava oli runsasta ja etenkin suolakurkut sekä cokis maistuivat. Mikko puolestaan sai suurta lohtua ja voimaa kanakeitosta. Toimitsijat kannustivat juoksijoita tiheästi ja tunnelma oli lämmin. Myös juoksijat kannustivat toisiaan yhä huimempiin suorituksiin ja juoksu tuntui yllättävän helpolta. Mikko huikkasi jossain vaiheessa, että ”olet muuten ykkösenä”. Hämmästykseni oli suuri, sillä olin keskittynyt täysin omaan juoksuuni ja tuntemuksieni kuulosteluun. Suurta neste- tai energiavajetta ei saanut päästä syntymään, sillä sitten peli olisi menetetty. Muiden juoksijoiden kommentit ilahduttivat ja kannustimme itsekin muita. Joku huusi Mikon etenevän kuin juna. Yksi kanssajuoksija ihmetteli minulle juoksun aikana, olenko tosiaan ensimmäistä kertaa 12 tunnilla ja totesi, että ”sinulla on lahja”. Kommentti nauratti minua kovin, mutta purin poskiani, sillä hän tuntui lausuvan sanat suurella hartaudella. Vaikka kyllä kai hulluuttakin voi lahjaksi nimittää, jos siitä eivät muut kärsi.

Mikko sai sata kilometriä ennen minua täyteen ja alkoi chillailemaan lisäämällä kävelyn määrää. Minulle taas viimeisen tunnin alkaminen sai aikaan energiapiikin ”tämähän loppuu kohta” ja kiersin onnellisena rataa ympäri kuin kevätlaitumelle päästetty varsa. Vauhti taisi kuitenkin olla jo vähän vanhemman pollen, jos ei oteta lukuun viimeistä sataa metriä. Viimeisen sadan metrin spurttini jälkeen yleisö nimittäin nauroi ja joku sanoikin, että näytin siltä, kuin olisin vasta aloittanut. Voimia kyllä selvästi jäi, mutta mistään pidemmästä matkasta en edes haaveile.

Minnan debyytti 12h-matkalla toi hienon tuloksen ja ykköspalkinnon.

Mikko puolestaan pokkasi hopeamitalin.

Pääsimme molemmat palkintopallille hurrattavaksi. Mikko tuli miesten kakkoseksi 104,5 kilometrillä ja minä naisten ykköseksi 105,4 kilometrillä. Kameroiden salamavalot välkkyivät hämärässä, sillä palkintojenjako oli klo 01.00 yöllä. Kuvat ilmestyivät myöhemmin Kokkola Ultra Run:in sivuille. Tiimin Jari ja Reijo juoksivat myös hienosti; Jari 76 kilometriä ja Reijo 75 kilometriä. Hyvä me!

Siinä palkintopallilla reidet ja varpaat hellinä seistessäni lauloin hiljaa mielessäni Juha Tapion laulua ”Eläköön” ja kappaleen sanat saivat uuden, Fingerporimaisen merkityksen: ”Päivät, jotka juoksi iltaan, niiden riemut ja työt, rohkeus mennä vastavirtaan, eläköön hellät yöt..”

Minna Y, matkassa mukana Mikko N

Kuvat: Kurt Wargh