maanantai 5. elokuuta 2019

Ensikertalaisena Pirkan Soudussa

Marika ja Marjo, onnelliset ekakertalaiset


Päivä kului koko ajan kasvavan jännityksen kanssa, onko kaikki tarvittava mukana, selvitäänkö me?! Jännitystä ei ainakaan yhtään helpottanut automatkalla kuullut Markuksen pelottelut kramppaavista jaloista ja muista tuskista, mitkä nyt usein voivat Pirkan Soutuun kuulua.
Paikan päälle saavuttuamme olimme Marikan kanssa tuttuun tapaan hieman pihalla, mutta ihanan Anun avustuksella täytettiin juomareput, katsottiin tarvikkeet valmiiksi ja kuunneltiin ohjeet: "Jos ette souda, nostakaa mela ylös. Nostatte sen melan niin ylös, että se seisoo!"

H-hetki alkoi olla lähellä ja innokkaista soutamaan lähtijöistä otettujen kuvien jälkeen merirosvolaiva työnnettiin vesille. Tällaiselle ensikertalaiselle jo pelkkä veneeseen omalle paikalle könyäminen kävi seikkailusta. Ja siitä ne ongelmat sitten alkoivat. Miten ne airot laitetaan, miten soudetaan oikein? Airot vaan kolisivat, ja tuli jo tunne, että oli virhe edes lähteä tälle retkelle. Homma takkusi oikein kunnolla. Yllättävän nopeasti se sitten kuitenkin alkoi sujua, kun vaan keskittyi tahtiairoon sataprosenttisesti. Juuri ennen lähtöä jalkatukeni muovinen osa luiskahti irti. Perämies yritti saada osan takaisin kiinni, mutta eihän se onnistunut. Onneksi hän keksi siirtää koko jalkatukea niin, että jalka jäi nyt laudan päälle. Jes! Ja sitten matkaan.

Astukaa laivaan!



Paljon puhutulle Rajasalmen sillalle saavuimme hyvinkin nopeasti. Perämies kertoi, että ei uskonut alussa meidän soutamisesta tulevan yhtään mitään, mutta hyvinhän se sujui. Hän tarjoutui myös soutamaan Marikan puolesta, jos tarve, kun näytti kuulemma jo niin punaiselta. Anu huusi, että Marika on aina jumpillakin punainen, että ei mitään hätää. Tänne on lähdetty, niin täältä tullaan itse soutaen myös pois. 
Itse pähkäilin miten saan napattua soutaessa juotavaa ja energiaa, mutta pakko oli nostaa airo aina siksi aikaa ylös, ettei taas kolise.
Alussa ohitimme muita veneitä, mutta jossakin vaiheessa ennen puoltaväliä vauhtimme alkoi vähän hidastumaan. Perämies heitteli vettä niskaan ja koitti huutaa tahtia, samoin tahtiairojen heiluttelijat Anu ja Mari.

Jahdin henkilökunta



Puolenvälin jälkeen alkoi Marikalta huumori loppua ja tuntui, että ei jaksa enää yhtään, heikotti ja oksetti. Keskittyminen airon tahtiin ja veneen vauhtiin auttoi kuitenkin pahimman yli ja taas mentiin.
Laivoja meni ohi ja me yritimme keskittyä omaan soutamiseemme Anun välillä muistuttaen perämiehelle, että emme ole kilpailemassa. Rakot tuntuivat jo käsissä, mutta matka taittui ihmeen nopeasti. Sieltä se siltakin taas tuli ja tsemppihuudot kaikuivat.

Yhtäkkiä olimme taas lähekkäin toisen veneen kanssa ja alkoi aivan mahtava kiritys. Marika kertoi tässä kohtaa saaneensa oikein kylmänväreet siitä fiiliksestä ja onnistumisen tunteesta, kun Team Raholan sisukkuus palkittiin ja toinen porukka luovutti ja me pääsimme tsemppaamaan vielä loppumatkan täysillä. 

Kaikki hauska loppuu aikanaan



Soudun jälkeen pulahdettiin järveen rakkojen kirveltäessä, mutta muita vammoja emme me ensikertalaiset saaneet. Jälleen kerran jännitettiin siis turhaan ja Pirkan Soutu oli... No kokemus! 

Marjo N. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.