Se ensimmäinen

Viime syksynä aloin varovasti harkita johonkin oikeaan urheiluporukkaan liittymistä. Kotona taustajoukot kannustivat minua ja tutkin eri urheiluseurojen tarjontaa. Yhtäkkiä tajusin, että juoksuahan sen olla pitää, koska olin nuoruudessani lajia tosissani harrastanut. Team Raholan sivut tekivät minuun vaikutuksen ja rohkenin lopulta lähteä maanantailenkille. Hämmästyin lämpimästä vastaanotosta, juoksijoiden määrästä ja laajasta ikähaitarista. Minuun teki syvän vaikutuksen, kun tajusin, kuinka monta maratonia ja pidempääkin matkaa monet olivat juosseet. Asetin tavoitteekseni hiljaa mielessäni juosta vuoden sisään puolimaratonin.

Mikäs se tää nyssitte o?

Kävin aina, kun mahdollista Teamin maanantaitreeneissä ja tein lisäksi omia harjoituksia. Tulihan se puolimaraton talvella juostua Sorvassa. Muut teamiläiset alkoivat innostaa kokonaiseen maratoniin ja pikkuhiljaa ajattelin sen olevan mahdollista kesän aikana. Etsiskelin maratonia mahdollisimman läheltä ja silloin löysin Hämeenlinnan kaupunkimaratonin, vanhalta opiskelupaikkakunnaltani. Reittikin näytti kulkevan kauniissa maisemissa.

Luin moneen kertaan Anun maratonohjeet netistä ja lisäksi kyselin eri juoksijoilta treeneissä, miten he valmistautuvat maratoneihin ja toimivat itse juoksun aikana. Sain kullanarvoisia ohjeita. Ei muuta kuin sitten vähän geelejä ja urheilujuomia kokeilemaan. Geelit tuntuivat sopivan minulle, sen sijaan urheilujuoman kofeiini sai käteni tärisemään, joten sen käytöstä luovuin. Päätin luottaa geelinippuun vyölläni ja juomapisteiden vesitarjontaan. Koska juoksu oli vasta päivällä kello 14.00, nautin hieman väkisin lounaan kotona ennen lähtöä, nuoruuden juoksuvuosilta tuttua tonnikalamakaronilaatikkoa. Sitten vain auton nokka kohti Hämeenlinnaa.

Siellähän ne tutut Teamin juoksijat olivat jo Kaurialan urheilukentällä. Sää oli todella kolea, pilvistä ja tuulista, lämpötila alle 15 astetta. Siinä yhdessä arvelimme käsien lämpiävän vihdoin kymmenen kilometrin paikkeilla. Varmasti varsin hyvä sää pitkään juoksumatkaan. Siitä se lähtö sitten pamahti kello 14.00 ja juoksijoiden imu tempaisi mukaansa. Uskomaton tunne juosta suurella joukolla. Ensimmäiset kilometrit vain sujahtivat siinä omaa juoksuvauhtia muun porukan tahtiin etsien.  Aulangon golfkentälle asti juoksu oli keveää ja mieli iloinen. Ihmettelin, miten joukossa voi liikkua näin helposti. Otin aina geelin ennen juomapistettä ja sitten vähän vettä. Asematunnelissakin jaksoin etsiä roskakorin. Linnan lähellä puolimaratonin loppupuolella jalka nousi kevyesti.

Sitten lähestyttiin puolimaratonin maalia. Olo oli hyvä, mutta jotenkin valmis lopettamaan tähän kohtaan juoksemisen. Järjestysmies kuitenkin viittoili innokkaana minua kohti maratonin reittiä, olihan minulla valkoinen numerolappu. Johonkin katosivat juoksijat ja sillä hetkellä vierelläni oli nuori poika, ensikertalainen hänkin ja hieman useamman maratonin juossut mies. Pohdimme ääneen, että pitäisi vielä jaksaa toinen kierros. Meillä oli onneksi samanlainen juoksuvauhti, niinpä vuorotellen itse kukin veti pientä joukkoamme kohti Aulangon suuntaa. Vähän ennen Aulankoa tunsin, kuinka vesi vain hölskyi vatsassa ja juoksu alkoi tuntua kumman raskaalta. Sanoin sen ääneen ja sama ongelma tuntui olevan tällä kokeneella maratoonarilla. Se rauhoitti mieltäni ja päätin sietää olotilaa. Muistin myös Anun ja muiden teamiläisten sanat erilaisten kropan harmejen sietämisestä. Onneksi tämä vaiva helpotti Aulangolle tultaessa. Jano oli nyt toisella kierroksella kuitenkin yltynyt ja pysähdyin joka juomapisteellä juomaan kunnolla. Uudelleen liikkeellelähtö oli aina vain työläämpää. Yhtäkkiä Aulangon golfkenttä oli muuttunut kymmenien kilometrien mittaiseksi ja juomapisteiden etäisyydet kasvaneet käsittämättömiksi. Asemalle tuntui olevan ikuisuuksien matka. Ihmiset matkanvarrella onneksi vielä jaksoivat kannustaa, mutta hymyni oli tuossa vaiheessa hyytynyt. Pahin oli kuitenkin vielä edessä.

Jotenkin sinne linnalle selvisin ja vielä siitä eteenpäin. Askel ei ollut enää vauhdikas ja korkea, kuten se virheellisesti alussa oli, vaan jalat tuntuivat lyijynraskailta. Sitten tuli viimeinen juomapiste. Siellä olivat järjestäjät taas mukit ojossa, mutta minä ajattelin, että eihän tästä ole enää kuin kaksi kilometriä maaliin ja jätin juomatta sekä geelin ottamatta. Se oli kauhea virhe! Vaikka kuinka pakotin jalkojani lisäämään vauhtia, ne eivät totelleet. Yritin takoa itselleni ajatusta vain kahdesta pienestä kilometristä, mutta ei auttanut. Miten ihmeessä silta moottoritien ylikin oli muuttunut vuoreksi. Onneksi muutama muukin vaikutti kaikkensa antaneelta ja puuskutti siltaa ylös. Siinä minä joukon jatkeena yritin pysyä tahdissa mukana. Vihdoin tuli se hetki, kun järjestysmies huitoi kohti maalialuetta ja sanoi enää 300m jäljellä. Voiko kauniimpaa lausetta olla! Lopulta maalissa ja vieläpä varsin vähäisin vaurioin, varpaiden päissä rakkulat. Taisin juoda ainakin neljä viisi mehua maalissa ennen kuin tajusin, että tässähän on juostu nyt se ensimmäinen maraton. Hurjaa se on! Kunnioitan nyt vielä valtavan paljon enemmän kaikkia niitä, jotka ovat kyseisen matkan juosseet ja vieläpä useita kertoja puhumattakaan paljon pidemmistä matkoista. Kiitos kaikille Team Raholan juoksijoille! 

Eka maraton, eka pytty, eka mitali

-Sanna