Happy afternoon in hell

Kaikki alkoi siitä, kun jo muinaiset foinikialaiset… eikun kaikki alkoi siitä, kun sain vuosi sitten puhuttua rakkaan vaimoni tarttumaan mahdollisuuteen osallistua Pirkan soutuun. Hän tästä innostuneena oli soudun jälkeen todennut minunkin haluavan osallistua moiseen iloitteluun. Niinpä pikkujouluissa minua lykästi, ja sain matkalahjakortin 35 kilometrin souturetkeen.

Onnelliset soutuun osallistujat. Näyttäisi ihan siltä että tekisi mieli vallan tanssia.

Kun tapahtuma sitten alkoi lähestyä, valmistautumiseen kuului tietenkin miettiminen, kuinka onnistuisin kieltäytymään osallistumisesta. Kokeilin jopa sellaista, että sain selkäni juoksulenkillä niin jumiin, etten edes kävelemään kyennyt. Sekään ei auttanut, joten edessä oli ilmoittautuminen toiseen aaltoon.

 

Vihdoinkin sitten koitti tämä ilon päivä, pääsisin viimeinkin soutamaan. Olihan edellinen kerta venhossa ollut vastikään parikymmentä vuotta sitten. Valmistautuminen oli jäänyt hieman huonoksi, tankkaus edellisenä iltana puolikkaalla sipsipussilla ja pullollisella olutta. Aamulla varhain hyvä aamiainen, varusteiden mietintöä ja etsintää. Malttamattomana sitten odottelemaan, että pääsee tapahtumapaikalle.

 

Lopulta olimme hyvissä ajoin Takon soutustadionilla. Löysimme repuillemme säilöntäpaikan sekä muita soutajia. Siinä sitten viimeinen kertaus, mitä tuleman pitää. Tämä totta kai keskellä kulkuväylää, ettei tulppaaminenkaan unohtuisi.

 

Malttamattomat soutajat kuuntelemassa viimeisiä ohjeita. Niin ollaan keskittyneitä, että tulppaaminen käytävällä tapahtui tuttuun tapaan ihan itsestään.

 

Tämän jälkeen venhoa etsimään. Löydettyämme kulkuvälineemme, reissun ensimmäinen vaikea osuus alkoi. Kuinka päästä veneeseen omalle paikalleen? Taiteiltuamme itsemme omille paikoillemme, paatti vetehen työnettiin. Ilmeisesti ei enää ollut mahdollisuutta poistua paikalta. Savolaisen perämiehen Kalevin ohjeita melkein noudattaen harjoittelimme ison purtilon liikuttamista. Kun tätä olimme touhunneet hetken aikaa, olikin jo aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

 

Kieli keskellä suuta siirtyminen omalle paraatipaikalle.

 

Pientä reenausta ennen tositoimia.

 

Nyt sitten olimmekin veteen piirretyllä lähtöviivalla. Jännitys oli valtaisa ja ihmetys suuri. Lopulta lähtömerkki kajahti. Vielä perämiehen neuvot selkeänä mielessä alkoi veneemme kiitää kohti kääntöpaikkaa. Aluksi soutaminen olikin hämmästyttävän hauskan tuntuista. Vauhtikin tuntui leppoisalta, pystyi jopa jotain haastelemaankin. Soljuva ja heleä savon murre ilahdutti Kalevin toimesta menoamme.

 

Yllättäen olimmekin jo ensimmäisen kiintopisteen, Rajasalmen sillan, kohdalla. Sieltä kuuluikin kateellisten huutelua, jotka toki kannustukseksi tulkitsin. Toki tarjosin mahdollisuutta vaihtaa paikkaa, mutta kukaan ei ihme kyllä tähän suostunut. Jatkoimme siis reippaina airojen kiskomista. Aina välillä perämiehemme innosti meitä tekemään vetoja. Näitähän sitten ilolla mielin teimmekin.

 

Lähes huomaamatta saavutimme viehättävän kääntöpaikankin. Maisemia ei siihen mennessä oikein ollut kerennyt katselemaan, ainoastaan tahtiairon lapa oli tarkkailun alla. Sen verran kuitenkin kerkesi maisemia katselemaan huomatakseen, että kotikaupunkimme Nokia on kaunis kaupunki kun sitä pääsee oikeasta suunnasta katsomaan. Myös nokialaiseen omakotirakentamiseen joillakin on ollut rahaa sijoitettavaksi.

 

Paluumatkalle käännyttyämme ajatuksiin pääsi hiipimään aatos, että tästähän saattaa jopa selvitä järjissään maaliin. Välillä kiskoimme airoja Kalevin suosimia vetoja tehden. Päädyimme myös ottamaan kiivaan kilvansoudun toisen venekunnan kanssa. Jossakin vaiheessa sitten positiivisen ajattelun opit eivät enää kantaneetkaan kovin vahvasti. Alkoi hieman jo voimille käymään tuo alituinen reuhtominen. Hymykään ei oikein meinannut enää irrota. Mikäli tapanani olisi, olisin kironnut kilpailuhenkisen perämiehemme vieläkin lämpimämpään paikkaan.

 

Jostain syystä matka kääntöpaikalta Rajasalmen sillalle oli paljon pidempi kuin sillalta kääntöpaikalle. Lopulta kuitenkin olimme kuuntelemassa tiimiläisten kannustuksia sillan alla. Siinä kohti alkoi usko kuitenkin palaamaan, voipi olla että reissusta selvitään vaikka juomiset oli juotu jo aikaa sitten. Vielä viimeinen kaksintaistelu toista venekuntaa vastaan voittoisasti tehtiin. Kalevi perämiehenämme karjui tahtia, vain rumpu ja ruoska puuttui.

 

Lopulta aluksessamme alkoi kiertää huhu, että maalialue näkyy jo. Kun tämä todettiin paikkaansapitäväksi, alkoi suupieliä nykiä korvia kohti. Myös vähäisiä voimia tuntui kuin taikaiskusta palailevan käsivarsiksi kutsuttuihin pulkannaruihin. Näin sitten kuin huomaamatta saavutimme päämäärämme jota myös maaliksi kutsutaan.

 

Kaiken tämän reuhtomisen jälkeen olo oli uskomaton. Vaikea oli tajuta mitä juuri oli tullut tehtyä. Tätä ihmetellessä joutui vielä suoriutumaan yhdestä vaikeasta osiosta. Kuinka ensinnäkin päästä veneestä pois sekä kuinka ihmeessä pysyä laiturilla tippumatta huonosti kantavilta jaloiltaan veteen. Jalkojen vihdoinkin suostuttua yhteistyöhön pääsimme hakemaan tavaramme säilöstä ja kuinka ollakaan, pääsimme saunaan.

 

Urheat soutajat vihdoinkin maalissa! (kuva Jari 'Katski' Katajamäki)

 

Reissu kokonaisuudessaan oli aivan uskomattoman hauska ja hieno kokemus. Kukaan ei tippunut veneestä, kukaan ei saanut airosta vakavia osumia, yhteistyö koko veneellisen kanssa oli saumatonta, yhteishenki tälläkin reissulla loistava. Nyt kun soudusta on kulunut muutama päivä, reissusta jäi hyvä mieli.

 

Ansaittu komea mitali.

 

Kiitos Anu ja Markus matkalahjakortista, kiitos venekunta matkaseurasta, kiitos Anu ja Mari tasaisesta tahdista ja kiitos Outi muuten vaan.

 

Hannu