Polkujuoksua Pyhällä ja Nuuksiossa

Tänä kesänä tuli suoritettua kolme aivan uskomattoman hienoa polkujuoksutapahtumaa. Ja jos itse hiukan innostuin niin eipä huonommaksi jäänyt toinen puoliskonikaan. Viime vuonna ensimmäisen maratoninsa Anun maratonilla sekä ultransa (Pallas–Hetassa) kipittänyt Petri oli jo ehtinyt ennen minua ilmoittautumaan tämän vuoden Pallas–Hettaan heinäkuulle, vaikkakin palaute oli ollut ihan jotain muuta. Joten heinäkuussa ainakin oli Lapin reissu tiedossa. Itselläni oli myös kova halu osallistua elokuun järjestettävälle Pyhätunturimaratonille ja nyt näytti aikataulujenkin myötä siltä, että onnistuisi, jos Pallas–Hetta sujuisi ilman haavereita. Sen verran kivalta tuntui, että oma päätös osallistumisesta syntyi kyseisen juoksun 45 kilometrin kohdalla. Petri taas ilmoitti niin juoksun aikana kuin sen jälkeen, ettei häntä tulla kyseisellä matkalla näkemään. Mutta kuten monesti olemme huomanneet, aika kultaa muistot ja tähän kultaamiseen kuluikin vain viikon verran ja löytyi se Petrinkin nimi sitten lähtölistalta.

Läskipyöräilyä ennen maratonia

Pyhä tunturimaraton juostiin lauantaina 10.8. Suomen vanhimmassa kansallispuistossa. Matkoina Tunturimaraton (43 km), puolikas ja Tunturikymppi. Pyhää kohden starttasimme sen verran aikaisemmin, että ehdimme käydä Äkäslompolon kautta, jossa tarkoitus oli harrastaa läskipyöräilyä tunturimaisemissa. Ehdottomasti suosittelen tuota Lapissa läskipyöräilyä, pääsee lujaa ainakin alamäet. Perjantaina sitten suuntasimme auton nokan kohti Luostoa, jossa majoituksemme sijaitsi. Luostolta on n. 20 kilometriä Pyhälle, joten majoitusvaihtoehtona se on erinomainen. Lauantai valkeni selkeänä ja aurinkoisena. Lämpö nousikin päivän aikana 16 asteeseen eli ihanteellinen juoksusää. Itse lähtö tapahtui Hotelli Pyhätunturin edestä kello yhdeksän. Lähtöpaikka on siitä hyvä, ettei se ole ihan tunturin juurella, joten heti ei tarvitse koko Pyhätunturia ylös kavuta. Koska maratonilla osallistujia oli määrällisesti vain noin 200, ensimmäiset 5 kilometriä olivat letkassa menoa, kunnes päästiin jo väljemmille vesille. Tuohon pätkään kuuluu kuuluisa Aittakuru, joka on tunnettu mm. erilaisten musiikkiesitysten pitopaikkana. Koko reitti itsessään oli ihan huikea kokemus. Jos vertaa Pallas–Hettaan, niin juostavia osuuksia oli huomattavasti enemmän, MUTTA sitä rakkakivikkoa on ja sitähän riitti.

Lajin helppous viehättää...

Fazerin Sinistä, Buranaa ja kyy

Lenkki on niin sanotusti sinne ja takaisin mutta vain osa reitistä kuljetaan samoja polkuja. Reitti on vaihtelevaa, välillä ollaan tunturin juurella kohta tunturissa ja välillä niiden välissä. En ihmettele enää kilpailun järjestäjän ilmoittamia nousumetrejä, joita oli kuulemma 1145 m. Huoltopisteitä reitillä on ruhtinaallisesti viisi ja tarjoilut erinomaiset. Oma suosikkini siellä tietysti Fazerin Sininen. Matka meni omalta kohdaltani ilman suurempia vaivoja ja suhteellisen kivuttomasti. Petrillä oli pieniä ongelmia kolmenkympin kohdalla nivusen ja alaselän kanssa, mutta Buranalla saatiin nämäkin vaivat siedettäviksi. Ainoa hieman hektinen tilanne oli n. 7 km ennen maalia. Eräässä hyvin kivikkoisessa alamäessä sattui yllättävä kohtaaminen kyykäärmeen kanssa. Petri nimittäin meinasi astua kyseisen matelijan päälle. Hetken ihmettelin miehen vetreitä liikkeitä näin loppumatkasta, kunnes selvisi mikä siinä jaloissa mennä luikertelee. Tästäkin selvittiin onneksi ilman ylimääräisiä vahinkoja ja kyy sai luikerrella rauhassa matkoihinsa. Viimeinen ja ehkä henkisesti kovin kohta oli n. 41 km:n kohdalla oleva nousu Pyhätunturin päälle. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun nousun jälkeen tajuaa, että täältähän pitää vielä tulla alas, niin siinä oli kyllä huumorintaju jonkin verran koetuksella. Vaikka alamäistä itse pidänkin, niin sen verran jyrkkä ja pitkä oli tämä alamäki, että niillä jaloilla meno oli aikamoista tuskaa. Petrillä kyllä taisi olla vielä vaikeampaa jo kipeytyneen nivusen ansiosta. Muutamalla voimasanalla siitäkin sitten selvittiin ja viimeinen satanen hillittömällä spurtilla ja maaliin ajassa 6:17 ja risat.

Aikaa reitin suorittamiseen on 8 h, joten se alitettiin hyvin. Tapahtumana Pyhä tunturimaraton on mukavan leppoinen ja suhteellisen pieni. Siellä pääsee joka matkalla nauttimaan monipuolisesta tunturimaastosta ja maisemasta eli ehdottomasti kokemisen arvoinen. Meille jäi sen verran hyvä fiilis, jotta josko sitten ensi vuonna uudestaan… Muuten huomionarvoista on se, että naisosallistujien lukumäärä oli yli puolet kaikista osallistujista.

Pyhätunturi check!

Pyhän jälkeen Nuuksioon

Pyhätunturin jälkeen olikin sitten aika suunnata katseet kohti Nuuksiota, jossa juostiin Classic Trail Marathon sekä Nuuksio70 Ultra Trail, kisapäivä lauantai 7.9. Ilmoittautumisten suhteen kannattaa olla ajoissa liikenteessä, koska paikkoja tapahtumaan on jaossa vain 700. Näistä 600 maratonille ja 100 ultralle. Meidät ilmoitin heti maaliskuussa ja tänä vuonna viimeiset paikat myytiin kesäkuussa.  

Tänä vuonna lähtöviivalla olimme siis yhdessä Petrin kanssa. Viime vuonna olin ensimmäistä kertaa kyseisessä tapahtumassa ja Petri nautti kisaseisojan roolissa tunnelmasta. Matkaan lähdimme jo perjantaina, koska yövyimme itse kisahotelli Nuuksiossa. Kerrankin oltiin hyvissä ajoin paikan päällä ja ihan itse tapahtuman ytimessä. Lähtö tapahtuu hotellin pihalta, joten ihan nappivalinta yöpymispaikaksi. Perjantai-iltana pääsi jo vähän tunnelmaan, kun koko hotelli oli täynnä kanssajuoksijoita. Myös luentoja ja tuote-esittelyjä oli runsaasti. Tuttujakin tuli bongattua eli Anu & Markus. Valitettavasti tällä kertaa Markus joutui jättämään juoksun väliin, Anu sen sijaan starttaisi Nuuksio70:lle. Siinä sitten hetki vaihdettiin kuulumisia ja nostettiin kisafiilistä sekä toivotettiin tsempit huomiselle. 

Kohta päästään mekin.

Anu starttasi omalle ultramatkalleen aamukuudelta, jolloin me maratoonarit vielä tyytyväisinä makasimme vaakatasossa keräten voimia koitokseen. Itse käväisimme kevyellä aamupalalla seitsemän jälkeen ja sitten vaan odottelimme matkaan pääsyä. Maratonilla starttiryhmiä on kolme ja lähtöajat viiden minuutin välein, jokaisessa ryhmässä on 200 osallistujaa. Me kuuluimme kolmanteen eli rauhallisesti etenevien ryhmään. Ja päästiinhän sitä viimein itsekin matkaan klo 10:10. Ilma oli tänä vuonna lämmin, n. 16 astetta, taisi auringon paistaessa nousta ylikin. Sadetta saimme niskaamme vain kerran, joten juoksusää oli jälleen kerran mitä mainioin. 

Suo siellä, vetelä täällä

Itse reitti on hieno ja ainakin itselleni mieleen. Se kulkee metsämaastoa, kiertäen lukuisia järviä. Matkalta löytyy pientä polkua, ulkoilureittejä kuten hiihtoladun pohjaa ja vähän leveämpääkin uraa, kalliopohjaista maastoa sekä juurakkoa. On pitkospuita sekä rappusia niin ylös kuin alas. Nuo juurakot ovat itselleni se haasteellisin osuus, kun se jalka ei aina vaan nouse tarpeeksi ylös niin varpaathan siinä kärsivät. Ja löytyyhän sieltä yksi kunnon ylämäkikin, taitaa olla Espoon ainut laskettelurinne, joka osui eteen n. 9 kilometrin jälkeen. Petrin mielestä ei ollut mäki eikä mikään, Mustavuori on kuulemma pahempi. No tästä nyt voidaan olla montaa mieltä, mutta juu, kyllä Mustavuori toimii erinomaisena harjoitusmäkenä näille juoksuille.

Paikallinen Mustavuori.

Tälläkin reitillä säästyttiin suuremmilta kaatumisilta, ainoastaan itse muilutin toisen jalan nivusta myöten suon silmäkkeessä. Onneksi Petri sattui juoksemaan takanani ja nappasi niskareppuotteen ja heivasi minut takaisin polulle, ennen kuin ehti pahemmin käydä. Kehui ihmetelleensä mihin se mamma edestä oikein katosi. Nousumetrejä korkeusmittarikellolla mitattuna reitille tulee mukavat 800 m. Ei siis ihan tasaisin maasto ole tämäkään. Itselläni tällä juoksulla vaikeinta matkassa oli kilometrit 15–30. Jotenkin vaan ei meinannut matka taittua, ei sitten millään. Petrillä taas tossu tuntui kulkevan ja vauhtia olisi riittänyt vieläkin enemmän, mutta ajatteli, että parempi katsoa minun perääni, jotta pahemmilta syöksyiltä suoalueisiin vältyttäisiin. 

Helppoo ku heinän teko.

Dominoista voimaa

Kilometrin jälkeen sain itsenikin taas koottua, johtuiko sitten viimeisessä huollossa tarjoilluista Domino-kekseistä vai mistä, mutta loppu tultiinkin suhteellisen reippaasti aina maaliin asti. Maaliviiva ylitettiin hienosti alle kuuden tunnin ajassa 5:56 ja rapiat. Itse huoltoja reitillä on kolme, joista viimeisellä on tarjolla muutakin kuin vettä. Eli kannattaa ottaa tarpeeksi energiaa mukaan. Aikaraja maratonilla on lähtöryhmästä riippuen 8:20–8:30, joten aikaa suorittamiseen on. Erityisen huomion arvoista on myös se, että jokaisesta osallistumismaksusta lahjoitetaan 10 € hyväntekeväisyyteen ja nuo rahat menevät Nuuksion polkujen ylläpitoon. Nuuksion maraton kokonaisuutena on niin hieno tapahtuma, jotta eiköhän mekin ensi vuonna taas olla paikan päällä.

Tanja & Petri