 |
| Yksinkertainen maratoonari, ei pöllömmissä maisemissa suoritettu eka! |
Reilu vuosi sitten kuulin, että tiimi tekee maratonmatkan Skotlantiin Loch Nessille ja ajattelin heti, että sinne on päästävä! Juoksumatkoina olivat vain 10 km tai täysmaraton. Itse olen pitänyt itseäni enemmän puolimaratoniin soveltuvana, mutta nyt tuo täysmatka houkutteli. Garmin ilmoitti, että treenimäärät ovat pyörineet 4 km/vko, eli määrää oli pikkuhiljaa nostettava. Sainkin juoksukilometrejä hilattua kuukausien kuluessa jopa 25 km/vko. Viimeisten kuukausien aikana juoksin jopa viisi puolikastakin, mutta pidempiä lenkkejä ei poluilleni osunut. Ennen Skotlantia olin jopa kuusi viikkoa juoksematta juurikaan, oli niin kiireitä muka. Harjoittelu jäi siis vaatimattomaksi, mutta tankata yritin ja levätä huolella.
Maratonaamuna kävelimme bussille 2 km pienessä tihkusateessa ja lenkkarit ja sukat olivat valmiiksi märät. Lähtöpaikalla kävi hyytävä tuuli, sade onneksi taukosi. Mieleni oli yllättävän tyyni ja rauhallinen, yleensä olen jännittynyt ja meinaan pyörtyä lähdössä. Onko tämä huono enne?
Asetumme jonoon yli 4:30 lähtijöiden perään, maalivaatetta ei edes näy, säkkipillin soitto kuuluu jostain, kaiuttimista tulee nykyaikaisempaa musiikkia. Jono lähtee liikkeelle ja tiedän, että nyt se alkaa. Alkuperäinen strategia on kävellä alkuun muutama kilsa, sitten hölkätä niin pitkälle kun jaksaa. Kävelen säkkipillinsoittajia kuvaten ja rupean heti hölkkäämään loivaan alamäkeen, päälläni on vielä sadeviitta ja rönttävaatteet, jotka oli tarkoitus jättää lähtöön, mutta en tarjennut.
Kilometrin kohdalla lähtee viitta, kahden kohdalla housut. Kolmen kilsan kohdalla Arjan&Co:n vauhti tuntuu itselle hitaalta ja lähden omaan vauhtiin joka pyörii 7:20–7:50 välillä.
Juoksu tuntuu hyvältä, maisemat ovat upeita ja kilometrit kuluvat nopeaan, yht’äkkiä olen juossut 6 km. 8 km:n kohdalla alkaa pelottaa, kysyn itseltäni, että miksi Johanna menet näin lujaa, et jaksa maaliin asti tätä vauhtia. Vastaan itselleni, että en halua mennä hiljempää, nyt tuntuu tältä, tää on mun juoksu, menee miten menee! Kysyn vielä toistamiseen, että etkö sä kunnioita tätä matkaa? Kunnioitan kunnioitan, mutta musta tuntuu, että vauhti on nyt sopiva, vastaan itselleni.
Juoksu jatkuu helposti, 16 km:n kohdalla ekat hyytyneet norjalaiset viltin alla kalpeana, mietin, että miten nekään ei ole pitemmälle päässeet?!
Juoksen omissa ajatuksissani ja tajuan, että kohta tulee puolikas täyteen, nyt tarvii katsoa väliaika! Vaikka mitään aikatavoitetta ei ollutkaan niin kyllähän se kiinnostaa… 2:48, apua! Se on mulle ihan liian hyvä, enkka on 2:45, mitä täällä tapahtuu?! Mä en voi jaksaa maaliin asti, kun olen mennyt näin lujaa. Nyypähdän aivan varmasti jossain vaiheessa. Juoksu kulkee silti hyvin, mihinkään ei satu ja askel on kevyt.
Keskustelen itseni kanssa jaksamisesta ja Timo Kahilainen liittyy seuraan: Annan mukautetun hyökkäyskäskyn! Naurattaa! Mistä se Timokin siihen tulee? Juoksu kulkee, maisemat jatkuu kauniina. Mun sydämeni tänne jää, Katri-Helena istuu siis toisella olkapäällä, jännä juttu :D, olenko sekoamassa? Maraton alkaa kuulemma vasta 30 km:n kohdalla, sitten tulee vaikeaa, olen aivan varma.
Sitten näkyy tuttua väriä, Päivi ja Teija, ”IHANAA!”, karjaisen. Kilsoja on takana n. 30 ja on ihana nähdä tuttuja, päätän juosta niiden kanssa eteenpäin. Annan mukautetun hyökkäyskäskyn, Timo päättää ja ohitan Leidit. Mun juoksu, mun vauhti, mä päätän, mä jaksan, ihanaa, sydämeni tänne jää, Timo ja Katri-Helena pysyvät mukana. Juoksu kulkee ja elämä on ihanaa! Teija sanoi, että sulla on flow ja niin varmaan onkin, ei oo ennen ollut, enkä osannut tunnistaa. Upea tunne! Vauhti on jo 6:45.
38 km, flow loppuu. Mutta mä pääsin tähän asti, kyllä mä viimeiset kilsat jaksan! Sydän tulee kurkusta ulos ja silmissä mustuu, kurkkaan Garminia, syke 197, ei ihme, pakko kävellä vähän, päkiässä tuntuu jotain kipua, kävely sattuu liikaa, helpompi hölkätä. Raahustan eteenpäin. Meno näyttää ilmeisesti kypsältä, sillä katsojat hihkuvat innoissaan Well Done aina, kun ohitan heidät.
Tiedän, että pääsen maaliin, mutta kyyneleet valuvat poskille jo pelkästä ajatuksesta. Kyllä mie sitten romahdan, Marja-Liisa Kirvesniemi kertoo ja näen jo itseni huutoitkemässä maalissa, miten sinne kehtaa edes mennä?!
Nyt on vaikeaa, jalat painavat tonnin ja silmissä mustenee vähän väliä. Sitten tajuan, että maali on tuolla joen toisella puolella, miten sinne pääsee? Kauhean pitkä matka, mä en jaksa sinne asti, lonkkiin sattuu, jalat ei nouse. En jaksa enää, mutta ilmeisesti menen eteenpäin, sillä olen jo Invernessin keskustassa.
Hyvä Johanna!!! Näen Hennan iloiset kasvot ja maratonseisojien liput, yritän hymyillä. Nyt maaliin, matkaa ei ole enää paljon, Henna kertoi. Maalisuoralla joku nainen ohittaa mut vaivalloisella askeleella, näinkö huonosti nyt menee, muahan ei ohitella! Samalla tajuan, että se on täysin yhdentekevää, mun juoksu, mun vauhti, annan naisen mennä ja olen itsekkin maalissa. 5:35:35, Se on Siinä. En itke, en tunne mitään, en tajua mitään. Kaikki muu on yhdentekevää, nyt vessaan ja sitten syömään. Ainoat tarpeet, ainoa päämäärä, pois täältä. Soitto läheiselle, Mä Tein Sen!
Yksinkertaisin Terveisin
Johanna
P.S. En muista maastosta mitään korkeuseroja tai oikeastaan mitään muutakaan, muistan vaan, että nättiä oli, mutta ei ylä- tai alamäkiä, pitäkää te ne ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.