Suurin osa seurueen juoksijoista tempaisi kokomaratonin, mutta oli meitä kympin menijöitäkin neljä: Puustisen Marika, Malmin Johanna, Sipiläisen Pasi ja mä. Toisin kuin maratoonarit, me saimme hakeutua starttipaikalle eksy-itse-periaatteella ilman kyytejä, joten kävelimme ne muutamat kilometrit hotellilta startille kisapäivän sateessa. Vieläkin olen kiitollinen Johannalle sadeviitasta, jonka häneltä sain. Jalat ehkä kastuivat, mutta muu kroppa ei, ja sillä oli myöhemmin juostessa merkitystä.
Mua jännitti. Vaikka seura oli hyvää, huomasin vetäytyväni, en oikein kestänyt jutella. Mitä jännittämistä kympin startissa voi olla, kun ei pelissä ole muuta kuin se, että löytää perille ja pääsee maaliin? No ei tietenkään mitään, mut silti mielen valtasi kumma määrätietoisuuden ja yksinäisyyden blandis. Oltiin paikalla ehkä jopa liian ajoissa, yli tunti vanuttiin jonkun katoksen alla katsellen, kun alue täyttyi porukasta, joista osa uhkui äärimmilleen tuunattua juoksijuutta ja osalla oli yllään liikkiksen näköisiä numerolapusta ja pieruverkkareista koottuja haute couture -kokonaisuuksia. Kaiuttimista raikui hysteeristä älämölöä, ehkä englantia, ehkä serbiaa, ei voi tietää. Toivoin, että tyypit eivät sanoisi mitään niin tärkeää, että pitäis oikeesti ymmärtää. Viime töikseni dumppasin sadeviitan sekä tyhjentämäni vesipullon, jonka Keijo oli ystävällisesti lahjoittanut aamulla.
Lopulta ajauduimme starttikarsinaan, jossa näin vain kaksi aikavyöhykelappua: ensin 1:30 ja heti sen perään 0:55. Hiukan huvittuneena jättäydyin aika hännille. Oma tavoitteeni oli puolessatoista tunnissa ja oletin, että jälkeeni rullaisi vain se mentaalinen raatokuormain. Olin niin kaukana, että en edes kuullut starttipamausta, mutta lähdin valumaan siinä missä muutkin.
En ole laiska, mutta mukavuudenhaluinen olen, ja lenkillä hölkkä vaihtuu helposti kävelyksi heti, kun ensimmäiset väsymyksen tunteet alkavat. Päätin, että nyt en väsy. Senkin voi näköjään päättää. Lähdettiin Marikan kanssa rinnatusten liikkeelle, mutta Puustiskasta näkyi pian vain selkä, ja jäin hölkkäämään itsekseni muiden yhtä hitaiden kanssa. Sade oli lakannut ja olo tuntui hyvältä ja vapaalta. Tossujen verkkoneulos oli auliisti päästänyt jalat kastumaan, mutta sekään ei haitannut. Mikään ei haitannut, ei edes polulla eteen tullut väistämätön vesieste. Vaatteita oli just sopivasti ja reitillä oli riittävästi tilaa. Yleensä pystyn hölkkäämään korkeintaan 2,5 kilsaa yhteen menoon, mutta nyt tajusin nelosen kohdalla rullaavani edelleen. Hitaasti ja tyytyväisenä. Alamäissä ohitseni puuskutti kuolemankielissä punoittavia tyyppejä, jotka sitten vähän ajan päästä taas omalla tappotahdillani ohitin. Ja sama toistui joka mäessä. (Nyt tiedän, miltä näytän tiimilenkeillä.) Siellä täällä matkan varrella oli sunnuntaikävelijöitä kannustamassa, ja etenkin toimitsijat huutelivat yllättävän aidon tuntuisia ”Well done, looking good, nice rhythm” -mantroja. Viiden kilsan kohdalla piti olla huolto, ja kramppaavat jalkani ilmoittivat, että nyt ois nainen äkkiä saatava vettä ja suolaa tai muuten me ei leikitä. Hyydyin yhtäkkiä, muutaman kymmenen metrin matkalla, ja manasin sitä, etten ottanut omaa vettä ja suolarakeita mukaan. Juomapistettä sai odottaa vielä ikuisuuden, ja siinä vaiheessa olin jo kiukkuinen kuin eläkeläinen pankkijonossa. Tarjolla oli pelkkää vettä, ja äkäpäissäni kiskaisin puolet mukillisesta hikiselle päälaelleni. Fiksua, Kata, fiksua! Toisaalta se juotu desin tilkka tehosi melkein heti, ja reitti kääntyi myös miellyttäväksi alamaaksi. Tässä vaiheessa multa katosi kronologia: en enää katsellut kilsoja tai pohtinut aikaa, joten en lopulta osaa sanoa, mitä tapahtui ja missä järjestyksessä. Huomasin vaan, että nyt oli välillä pakko vähän kävellä. Mutta sitten näin Hildan. Vannon, että se oli Hilda: joku talutti tien toisella puolella schäferiä, ja saman tien mieleen kohosivat Markuksen sanat: ”Eiköhän juostas taas vähän matkaa.” Ja kekä mää oon Hildalle ja Markukselle väittämään? Yhtäkkiä näin myös Keijon kannustamassa reitin varrella. Tällä kertaa taisi olla aito tapaus eikä mielikuva, ja voimia tuli yhtäkkiä noin 30 % lisää. Toinen huolto, lisää vettä, lisää voimia.
Ja sitten näin Ness-joen ja kuulin maalialueelta tulevan metelin. Jumankauta, tässä mä vaan meen. Pian reitin oikeella puolella kuului ja etenkin näkyi oikein siistin näköinen säkkipillinsoittaja, ja vastarannalla hölkkäsi onnekkaita loppusuoralaisia. Oisin antanut aika paljon, jos oisin voinut oikaista edessä olevaa kävelysiltaa pitkin, mutta toisaalta mikäs tässäkään, lönköttelin menemään. Kun vihdoin pääsin oikeelle sillalle, nousu tuntui jyrkältä... ja yhtäkkiä vastarannalla oli maratonseisojien jengi Suomen lippuineen! Se oli siinä ja siinä etten mennyt halaamaan. Tai en mä muista vaikka oisin mennytkin. Loppusuoralla otti päähän ainoastaan se, että en saanut jaloista enää yhtään enempää irti, oisin halunnut juosta kovaa, kovempaa, ja ainakin alle sen puolentoista tunnin.
 |
| Maalissa. Suu auki, aina. |
Maalikuvissa näkyy aika väsynyt menninkäinen, mutta enkka tuli ja aika oli parempi kuin osasin toivoa. Maalialueen rutavelli tuntui tanssilattialta ja pahvimukista nautittu vihanneskeitto kunnon aterialta. Ostin festarihupparin ja ripustin ylpeänä elämäni ensimmäisen nauhallisen kisamitalin erittäin, erittäin selvästi näkyviin. Sitten läksin maalille muiden tuttujen seuraan hurraamaan ensimmäisille kokomaratonin selättäville tiimiläisille.
 |
| Kuvassa kympin tytöt: Marika, Kata ja Johanna. Pasi oli tässä vaiheessa jo mennyt menojaan. |
 |
| Statistiikat. 1952 maaliin tullutta, joten en ollutkaan viimeinen! |
 |
Ja toin mä kotiin muutakin kuin likapyykkiä. Onneksi
tuttavapiirissä on rautaisia single malt -asiantuntijoita, joten tuliaiset
saivat arvoisensa tastingin.
|
Kiitos kaikille matkalaisille ja kympin porukalle, ja erityinen kiitos Anulle ja Markukselle sujuvista järjestelyistä. Toivottavasti mennään pian taas!
*** Päätän raporttini täältä tähän ***
Teksti: Katariina Kallio.
Kuvat: Katariina Kallio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.