Vaikeuksien kautta... by Kari K.

Shampanjat on korkattu ihan aiheesta, mutta miten tähän päädyttiin...

Juoksuharrastukseni alkoi kolme vuotta sitten kun silloinen, yhtä iäkäs kollegani kertoi aamukahvipöydässä juosseensa viikonloppuna 10 km MidnigthRunissa. Siltä istumalta päätin, että jos Hanne pystyy tuohon niin pystyn minäkin. Vaimoni Maria kyllä oli jo vuosien ajan yrittänyt houkutella minua tuloksetta juoksulenkeille mukaan.

Lähtötilanne ei ollut lupaava: kykenin juoksemaan noin sata metriä yhtäjaksoisesti ja keuhkot olivat tulessa jo muutaman kymmenen juoksuaskeleen jälkeen, myös selkä oli kipeä aina pari päivää juoksun jälkeen. 

Metodini harjoitteluun oli selkeä: pidensin juostua matkaa joka harjoituksella niin paljon kuin pystyin, sykkeistä viis. Sykkeet olivatkin aina harjoituksen lopussa kahdensadan jommalla kummalla puolen. Tätä metodia noudatin puolen vuoden ajan ja sitten kroppa reagoi: minulle tuli aivoinfarkti. Jälkikäteen olen itse diagnosoinut syyksi sen, että kroppa ylikuormittui ja reagoi omalla tavallaan. Minulla kävi kuitenkin hyvä tuuri ja selviydyin infarktista lähes vammoitta.

Hyvin pian jatkoin treenaamista hieman maltillisemmilla sykkeillä. Kaksi viikkoa ennen 2017 MidnightRunia pystyin ensimmäisen kerran elämässäni juoksemaan yhtäjaksoisesti kymmenen kilometriä ja tiesin onnistuvani tavoitteessani. Midnight Run meni suunnitellusti ja harvoin elämässäni olin ollut yhtä tyytyväinen itseeni.

Ensin ajattelin jatkaa harrastatusta niin, että pystyisin jatkossakin juoksemaan kympin matkoja. Muutaman viikon kuluttua alkoi takaraivossa itämään kuitenkin haastava ajatus ettenkö kuitenkin pystyisi juoksemaan myös puolimaratonin. Niinpä ilmoittauduin 2018 Helsinki Running Dayn puolikkaalle. Harjoittelussa polvet kipeytyivä kuitenkin niin, että jouduin menemään urhelulääkärin pakeille. Hän ilmoitti tylysti ettet sinä kyllä noilla polvilla puolimaratonia juokse! Puolikkaan

lähtöviivalla kuitenkin toukokuussa 2018 olin ja selviydyin matkasta, vaikka ei se todellakaan helppoa ollut.

Ajattelin, että nyt olen saavuttanut sen mistä en aiemmin olisi voinut uneksiakaan ja lappujuoksuja en kymppejä lukuunottamatta enää juokse. Sittenhän siinä kävi kuitenkin niin, että juoksin viime kesänä lisäksi vielä kaksi puolikasta. Niiden juoksujen myötä syntyi ajatus antaa itselleni 60 v -lahjaksi sellainen fyysinen kunto, että pystyn kuusikymppisenä juoksemaan täyspitkän maratonin. Tiesin haasteen itselleni melko isoksi ja lyöttäydyin Team Raholan treeneihin vaikka tiesinkin Teamin kotisivujen kautta, että kuntotasoni on jotakin ihan muuta kuin muilla teamiläisillä. Vastaanotto oli uskomattoman sydämellinen ja tunsin olevani osa ryhmää heti alusta alkaen. Sain hyviä neuvoja ja ohjeita. Tajusin esim. treenanneeni aivan liian kovilla sykkeillä ja tankkauksesta en tiennyt yhtään mitään. 

Tavoitteeni oli juosta ensimmäinen maratonini toukokuussa ja kaikki näytti hyvältä aina maaliskuulle asti. Silloin minulta repesi vasemmasta takareidestä jänne ja toipuminen siitä oli tuskallisen hidasta. Luulin jo välillä etten pysty juoksemaan enää koskaan. Kesäkuussa pystyin kuitenkin osallistumaan jo Anun Maratonin kympille ja juhannustaaton Sorvan kympille. Seuraava koetinkivi oli Hämeenlinnan puolikas elokuussa ja jännitys oli suuri kestääkö vasen jalka pitenpääkin matkaa. Juoksin vaimon kanssa maltillisella vauhdilla. Matka meni hyvin, vasta kahdessakympissä polvi hieman vihoitteli.

Onnistuneen puolikkaan jälkeen uskalsin ilmoittautua Espoon Rantamaratonille. Tein omasta mielestäni omaa kuntoani vastaavan vauhdinjakosuunnitelman ja Anun ohjeiden mukaisen tankkaussuunnitelman. Vaimolle kerroin edellisenä päivänä varmasti selviytyväni matkasta jos jalat vain kestävät.

Ensimmäinen kymppi sujui ihan suunnitellusti, sykkeet vähän koholla. Toinen kymppi myös ihan alkuperäisen tavoitteen mukaisesti. Kolmannella kympillä jalat alkoivat jo painaa ja vauhti hidastui, mutta sen toki tiesinkin etukäteen. Sain 24 km kohdalla myös hyvän ”selän” ja ajattelin juosta maaliin asti häntä seuraten. Sitten kolmenkympin kohdalla tapahtui se mitä olin eniten pelännyt. Oikea polvi alkoi oireilla ja hyvin nopeasti kipu koveni niin, että eteneminen onistui vain ontumalla. Kolmekymppiä onnistunutta juoksua takana, keskeytys ei ollut enää tässä vaiheessa vaihtoehto! Päätin, että maaliin mennään vaikka loppumatka kävellen. Tiesin, että ehdin maaliin alle kuuden tunnin maksimiajan joka tapauksessa. Ei se loppu ihan pelkkää kävelyä ollut mutta vauhti oli kävelyvauhtia. Kipu oli polvessa kova ja eteneminen sen näköistä, että huoltomiehet juottopisteillä kyselivät tarvisinko autokuljetuksen maaliin. Kiitin kohteliaasti tarjoksesta ja hammasta purren linkkasin toispuoleisesti viimeisten joukossa maaliin.

Loppuaika ei ollut sitä mitä lähdin hakemaan mutta olo maalissa oli kuitenkin kuin Olympia -vottajallla.

Olin antanut ja saanut parhaan synttärilahjani ikinä!

-Kari K.