torstai 19. syyskuuta 2019

Finlandia Marathon – soitellen sotaan


Päättäväisesti eteenpäin.

Finlandia Marathon juostiin syyskuun puolivälissä Jyväskylän Rantaraitilla. Tänä vuonna tapahtumaan osallistui parikymmentä tiimiläistä, ja lievässä mielenhäiriössä minäkin lupauduin mukaan.
Treeni oli jäänyt mielikuvatasolle. Olin kyllä pitkin vuotta ajatellut, että pitäisi treenata pitkiä ja pitäisi juosta edes yksi maraton vuodessa, jos ei muuten niin imagon takia. Mutta jalo aikomus ei muuttunut teoiksi. Kesällä sain plakkariin vain yhden 25 km lenkin, ja kilometrejä oli muutenkin takana vähänlaisesti. Kun ihminen on laiska ja mukavuudenhaluinen, niin se on.
Maratonaamuna kapusin tiimin vuokrabussiin epäileväisenä: riittäisikö keski-ikäisen akan peruskunto maaliin asti? Energian ja suolan riittävyyden varmistin, mutta kestävyys arvelutti… FM on minulle tuttu kolmelta aiemmalta osallistumiskerralta, joten tiesin sen kivaksi tapahtumaksi: reittinä on rapiat 10 km järven ympäri x tarvittava määrä. Maisemallisesti kaunis, melko tasainen.
Jyväskylässä keli oli optimaalinen: lämpötila alle 15 astetta, ja auringon paistelua vaimensi navakka tuuli. Kaupungissa ei juoksun aikana satanut, mikä oli onnekasta, sillä sadepilviä kyllä seilaili horisontissa. Ja sitten lähdettiin.

Kokonaiselle lähteviä, Minniskin taka-alalla.

Ensimmäinen kierros järven ympäri sujui iloisesti. Alkuperäinen strategia oli mennä rauhallisesti Teija V:n kanssa, mutta lähtöhässäkässä päädyin Mari J:n matkaan. Ensimmäiset kilometrit menivät ruuhkassa juostessa kuulumisia vaihtaen. Ekalla huoltopisteellä vaihdoin kaveria ja jatkoin eteenpäin Teijan peesissä. Juoksu ja juoruilu jatkuivat juohevasti, kunnes jossain 8-9 km kohdilla Teijan jalat tekivät tenkkapoon, ja hänen oli pakko laittaa hetkeksi kävelyksi. Epälojaalisti jatkoin matkaani yksin, sillä arvelin, että jos kävelisin jo siinä vaiheessa, omia koipiani voisi olla työlästä piiskata takaisin juoksuaskeliin. (Sorry Teija!)
Toinen kierros meni vielä mukavasti, mitä nyt suolat ja geelit välillä hieman tökkivät mahassa. Tiesin kuitenkin, että ilman niitä ei pitkälle pötkitä, joten napostelin kuuliaisesti kurkut ja energiat. Päätin yrittää pysytellä edelläni juoksevan vaalean nuoren naisen vauhdissa, sillä hän vaikutti menevän sopivaa tasaista vauhtia. Maratonin kärkijuoksijoita alkoi pinkoa ohitseni jo tässä vaiheessa. Olin järkyttynyt heidän vauhdistaan.
Kolmannen kierroksen koittaessa puolikkaan strattia odottavat tiimiläiset ja huoltojoukot kannustivat lähtöalueella äänekkäästi. Se antoi kivasti uutta virtaa, ja sitä tarvittiinkin, sillä juoksu alkoi tuntua raskaalta työltä. Tsemppasin itseäni ajattelemalla, että tämäkin kaarre tai rumpuryhmä tarvitsee ohittaa enää kerran. Myös toimitsijoiden kannustukset piristivät. Pysyttelin edelläni menevän vaalean nuoren naisen peesissä sitkeästi. Jossain vaiheessa kolmatta kierrosta ohitseni alkoi sinkoilla puolimaratonin kärkijuoksijoita, joiden startti oli huomattavasti maratonin jälkeen. Olin taas järkyttynyt vauhdista.
Neljäs ja viimeinen kierros olikin sitten hengen voitto aineesta (jälleen kerran). Koko kroppa vastusti, mutta eteenpäin oli möngittävä. Manasin juoksemattomia pitkiä lenkkejäni. Edelläni menevä vaalea nuori nainen eteni tasaisen varmaa vauhtia, minä en, joten kanssajuoksija karkasi kauas näköpiirin taakse. Km-merkinnät alkoivat pikku hiljaa kuitenkin näyttää siedettäviltä, ja annoin itselleni luvan laskea jäljellä olevaa matkaa. Se on maratonilla ehdoton tabu noin 35 km asti. Joku paholainen oli vaan taas venyttänyt kilometrin määritelmää, joten tyhjensin pääni ja meditoin eteenpäin. Toimitsijat kannustivat aiempaakin innokkaammin, minkä toki kiitollisena noteerasin.
Pari kilometriä ennen maalia tavoitin reippaan nuorenmiehen, jolla oli vielä voimia jutella, ja loppumatka meni yllättävän kevyesti kaverin kanssa rupatellessa. Sen verran nääntynyt olin, että tyylitöntäkään loppukiriä ei irronnut. Maaliin kuitenkin päästiin ajassa 4:45 ja jotain, ja olin tyytyväinen. Juoksu meni ilman isompia ongelmia, vain harjoituksen puute teki siitä työlään, mutta se oli oma vikani. Henkilökohtaisella tuska-asteikolla (1-5) Finlandia 2019 sai keskivaikean arvon 3. Ei kauhean paha sitten kuitenkaan. :)
Teksti: Minnis

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti