Mararaportti Anun talkoomaraton 6.6.2020

Huhhuh, mitkä fiilikset. Ensimmäinen maraton takana! Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. Ajattelin nyt lyhyesti ensin avata, että kuka oikein olen ja miten päädyin Team Raholan porukkaan!

Äitini Marjo, on käynyt Anun jumpissa jo 15 vuotta ja vienyt minua aina mukana samalla. Asuin viimeiset viisi vuotta jenkeissä opiskelemassa ja töissä, ja nyt kun muutin takaisin Suomeen, päätin lähteä ekalle lenkille porukan mukana Nokian liikkakeskukselta! Tämä oli siis muistaakseni helmikuun alkua. Silloin harjoiteltiin vielä 5 kilometrin lenkkejä.

Kun Korona räjähti maailmalla käsiin, aloimme Anun kanssa juosta lenkkejä viikoittain. Lenkit pitenivät huomattavasti todella lyhyellä aikavälillä. Välillä oli vaikeampaa ja välillä helpompaa. En koskaan kuitenkaan ajatellut tai tiennyt pystyväni juoksemaan maratonia, ja olen edelleen yllättynyt miten hyvin tämä juoksuharrastus lähti eteenpäin.

Olin mielessäni asettanut tavoitteeksi ekan maran elokuulle, mutta Anu osasi suostutella ajankohdaksi siis Nokialle 6.6. eli viime lauantaina. Tätä ennen olimme yhdessä menneet kerran 30 kilometrin lenkin. Pyrin lepäämään paljon edellisinä päivinä, mutta eihän sitä ihan paikallaan pysty olemaan. Lauantaiaamuna oli todella innostunut fiilis enkä malttanut päästä lähteä juoksemaan. Aurinko paistoi, mutta tiesin, että säätiedotus oli luvannut sadetta myöhemmin. Matkaan lähdettiin kuitenkin sillä päätöksellä, että maaliin tullaan, no matter what.

Ensimmäinen kierros (10.55km) meni oikeastaan todella nopeasti, kun siinä höpöttelimme muiden juoksijoiden kanssa ja sää oli mitä mahtavin. Tosin, Edenille päästyäni huomasin, että eväspussini oli revitty ja kaikki geelit ja vohvelit oltiin syöty! Siinä hieman paniikissa mietin, että miten jaksan, kun tällä huoltopisteellä piti kuitenkin tankata joka kerta, mutta onneksi sain sitten kaverilta siinä pari ekstrageeliä reppuun! Ilmeisesti joku lintu asialla…

     

Ensimmäisen maratonin loppusuora. Kuva: Markus Ilva.

   

Toinenkin kymppi meni suhteellisen hyvin eikä vielä painanut pahasti jalkoja, mutta kolmannelle kierrokselle lähdettyä alkoi pikkuhiljaa särkeä pakaraa. Otin kuitenkin kaksi magnesiumsuolaa matkalla, jotka varmasti auttoivat. Sääkin muuttui aika radikaalisti siinä välillä ja vettä tuli sitten ihan aisaa. Lenkkaritkin alkoivat painaa vieläkin vähän enemmän, kun kastuivat. Juoksimme yhdessä Anun ja Tiinan kanssa viimeiset kaksi kierrosta yhdessä, mikä varmasti auttoi minuakin jaksamaan. Viimeisellä kierroksella en pystynyt paljon ajattelemaan, kun reidet alkoivat olla ihan tönköt ja jalkapohjia särki. Kylmä tuuli ja sade myös jäädyttivät osin pään ja sormet. Viimeiset kilometrit tuntuivat ikuisuudelta, mutta mulla oli hyvät tsemppaajat seurana. Tahdonvoima oli aika luja päässä, enkä halunnut luovuttaa ja kyllähän se sitten palkitsi, kun maaliviivalle juoksimme! Siellä odotti pieni, mutta sitäkin parempi kannustusjoukko. Fiilikset olivat uskomattomat ja tekisin tuon koska vaan uudelleen. Kyllähän sitä jalkoja on tässä särkenyt jälkeenpäin, mutta ei mitään mistä ei yli pääsisi.

     

Maalissa helppo hymyillä upean suorituksen päälle! Kuva: Markus Ilva.

PS. En ajatellut jääväni yksinkertaiseksi maratoonariksi.