Zero Point sponssasi ystävällisesti Team Raholan juoksijat Helsinki City Maratonille lauantaina 20.8. Juoksukokemuksia kertyi taas monenlaisia, päivät kun ovat ihmisillä erilaisia, alla muutamia muisteloita. //Kuvia lisätty 5.9.2011, kuvat: Unski (kiitos!)
Menomatkalla ilmeet ovat keskittyneen vakavia
On siinä jos jonkinlaista ONnia..
onni on oma ONni..
Tiimi kasassa
Elisa: Maratonilta tuntui
Muuttoremppapeltotyöjuoksuviikonloppu elokuun lopulla koitti, kun löysin itseni bussista Team Raholaisten kanssa kohti Helsinkiä. Viikonlopun aikataulu oli niin minuutilleen suunniteltu, että oikeastaan vasta saadessani numerolapun ehdin ajatella, että tulisin juoksemaan. Heinäkuisen Hämeenlinnan maratonin jälkeen harmitti sen verran, että pakkohan se oli mukaan lähteä.
Lähdin reippaasti liikkeelle mielestäni omaa vauhtiani. Juoksu sujui, ilma ja kaikki oli täydellistä. Tarmon puheet 6 minuutin kilometri vauhdista oikeastaan vain hermostutti. Tai totta puhuen en oikein edes tiennyt mistä puhuttiin… Kyselin vain takaisin, että onko vauhti pysynyt samana.
Mutta eipä kaikki menneetkään ihan niin hyvin, suolistoni reagoi siinä vaiheessa, kun olin nauttinut helteen lämmittämää geeliä ja raikastavaa urheilujuomaa. Reilun kolmenkymmenen kohdallahan se alamäki sitten alkoi. Maha kramppasi oksetti yms.. taistelin. Olin päättänyt juosta maaliin. Kävelin ja juoksin vuoron perään seuraavat kymmenen kilometriä ja tsemppasin viimeisillä voimillani ilman minkäänlaista energiaa viimeiset pari kilometriä. Hieman ennen maalisuoria näin puiden välistä stadionin kellon, joka näytti reilua 4 ja puolta tuntia… mitä? Siitä innostuen taisin jo unohtaa mahavaivani ja juosta melko lujaa maaliin. Kun maaliviivalla kello näytti 4:41, olin siis tehnyt ennätykseni?!
Yöllä selatessani väliaikojani netistä, huomasin juosseeni 30 km 3:08, eli ehkä vähän liian lujaa. :-) Tämä jos mikä oli se maratonilta tuntuva maraton. Ehkä sitäkin tarvittiin.
Mari: Raakaa raastoa
20.8.2011 koitti aamu jona olisi tarkoitus saada itsensä semmoiseen iskuun, että selviäisi tulevasta HCM:n haasteesta. Ja haastetta todellakin riittää kesän laiskottelun ja grilliherkkujen nautiskelun jälkeen.
Matkaan pääsimme lähtemään Atro Vuolteen kimppakyydillä klo 9.30. Matka eteni reippaasti mukavia jutellen ja jännitystä purkaen. Riihimäeltä nappasimme Elisan kyytiin ja siitä sitten matka eteni Roosan kahvilaan eväille. Siellä oli myös Tiimin toinen autoporukka evästämässä ja oli mukava kuulla heidänkin fiiliksiään tulevasta koitoksesta.
Matka jatkui kohti Helsinkiä ja perille päästiinkin hienosti ja bussi saatiin ihan loistopaikkaan. Kisahalliin ja tietty vessoihin oli tosi lyhyt matka, onneksi, sillä useamman vatsa oli jostain syystä vilkkaalla tuulella. Eikä kellään ollu edes imodiumia mukana :/ tää ei tiedä hyvää ei ;) No siinä vessarallin tiimellyksessä saatiin itsemme lähtökuntoon ja siirryimme lähtöalueelle. Jännitys sen kun tiivistyi entisestään. Ja sitten matkaan, vihdoinkin.
Mun matka eteni Maija-Liisan, Tertun ja Minnan kanssa ja muut menikin pian omia menojaan. Ensimmäinen 10 etenikin mukavasti kannustusjoukkoja seuraillen ja väen seasta omia etsien. Mä en bongannut ketään tuttua, mutta Maijapa bongas :) Matka jatkui ja sitä myöden ongelmat alkoi lisääntymään siinä määrin, että matkanteko sai ihan uuden ilmeen. Ja se on tämä >:/
Minnalla väänteli ja mulla kiristeli vatsaa, Tertun flunssa alkoi ottaa yliotetta, mutta matka jatkui kaikesta huolimatta. N. 20 km kohdalla alkoi todella tuntua siltä, ettei tästä tule nyt yhtään mitään. Jaloissa alkoi jo nyt painaa ja vatsaa vaan kiristeli entiseen malliin. Voi voi, ja Tertun olo ei antanut armoa. Niin siinä sitten valitettavasti kävi, että Terttu joutui jättämään urakan kesken. Kyllä harmitti oikeen todella, mutta täytyy muistaa tässä hulluudessa, että terveys aina etusijalle :) Ja tuleehan näitä tapahtumia eteen vielä ja paljon.
No me naiset sitten jatkoimme kolmistaan matkaa, ja vaikka Terttu jäi niin ongelmat seurasi meitä uskollisesti, tai ainakin mua. Mun ns. muuri alkoi jo siinä 20 km jälkeen eikä näyttänyt poistumisen merkkejä ollenkaan. Siinä taistelun lomassa tuli Elisankin selkä vastaan ja olipa hänelläkin melkoisia ongelmia vatsakramppiensa kanssa. Yritettiin tsempata toisiamme minkä pystyimme, vaikka laihoilta lohdut varmaan Elisasta tuntuikin. Ei ole helppoa ei, siis muillakaan kun mulla.
JAXAA!!
Vihdoin viimeinen kymppi käynnistyi ja siitä samalla käynnistyi myös krampit. Voi kamala kun teki häijyä kun jalkapohja ja varpaat veti kippuraan. Arrrgh!!! Ja taas ja taas. Sitkeesti vaan eteenpäin, ja tilanne meni onneksi ohi, kunnes kummatkin pohkeet aloitti viheliäisen nykimisen. Meneekö kramppiin vai eikö mene???? Tätä jatkuikin ihan maaliin asti, eikä ne pirulaiset krampannu, jihuuuuu!! Tosin tässä tiimellyksessä Maija ja Minna pääsivät karkuun kun en niillä kintuilla siinä vauhdissa todellakaan pysynyt.
Ihan viimeisillä kilsoilla näin kun näinkin ihanat ystäväni Espoosta kannustamassa mua halauksien kera ja pikkupoika Juhokin vierellä hetken juosten ja tsempaten. Voi tää antoi mulle voimaa taas edetä kohti maalia. Tosin kramppivaaran lisäks meinasin pyörtyä toiseksi viimeiseen nousuun. Niin silmissä sumeni, että oli pistettävä kävelyksi. Ylämäen päällä taas hölkäks ja vielä 2 km täyttä puristusta ja raastoo hämärän rajamailla.
Viimeinen ylämäki ja kaarros kohti stadionia. MAALI!!!! Mä pääsin sittenkin MAALIIN!! Tippa tirskahti simmuun, mutta ei haittaa. Mitali kaulassa tuli helpottuneena todettua, että nyt on sitten koettu ensimmäinen tosi p-ska maraton, ja että tänne en tule enää ikinä!! :D
No ei ikinään saa sanoa, ettei ikinä. Jo sunnuntaiaamuna fiilis oli jo ihan eri ja mitalikin näytti paljon hienommalta kuin edellispäivänä ;) ja ansaitulta. Lopuksi haluan kiittää Maija-Liisaa, Terttua ja Minnaa matkaseurasta. Ilman teitä olisin jäänyt matkan varrelle ongelmineni. Ja iso kiitos vielä koko omalle porukalle kokemusrikkaasta reissusta. Jälkipuinnit kotimatkalla kevensi mieltä kummasti. On taas pakko todeta, että huipputiimiin on ihana kuulua. KIITOS!
Ja tietty iso kiitos Zero Pointille sekä Atro Vuolteen kuskille Markulle (olikohan nimi nyt muistettu oikein?) Sisulla kohti uusia haasteita ja tavoitteita.
Anu: Namijuoksu
Helsinki City Maraton teamiläisiltä takana, joka siis juostiin sunnuntaina 20.8.2011. Tämän juoksun tarjosi Team Raholalle ZERO POINT jälleen, jota siis edustimme koko sydämillämme juostessamme Helsingin katuja siellä sun täällä.
Tapahtuma sinänsä on upea ja kansainvälinen. Reitillä näkee kaikenlaista Helsingin aluetta laidasta laitaan, upeaa merinäkymää, erilaisia asutusalueita, puistoalueita, ydinkeskustaa... Niinpä kannattaa pitää silmät auki koko matkan ja nautiskella pääkaupungista. Tapahtumassa on myös hyvin kannustajia mukana, joten puhtia ja virtaa pitäisi tulla myös heidän hurraa- sekä jaxaa-huudoista. Reitti on vaihteleva, asfalttia... soraa.. mukulakiveä sekä ylämäkeä... alamäkeä... tasaista ja maisemat vaihtuvat mukavasti toisesta toiseen. Yksin ei tarvitse juosta missään vaiheessa, sillä porukkaa piisaa ympärillä koko matkan ja juttuseuraa riittää pienempään sekä isompaan jutteluun tai vain tsemppaukseen.
Team Raholan porukka rutisti hienosti jälleen, vaikka matka ei sujunutkaan koko aikaa leikiten. Maraton on maraton ja niin sen täytyykin olla, kunnioitusta kilometreille, ne ei aina tule helposti, eikä pidäkään ja niin sen täytyykin olla, muuten se on ihan jotain muuta. Jes, se on se fiilis, tunteita laidasta laitan, itsensä etsimistä ja löytämistä sekä selviytymistä. Toimintaa, joka jää muistoihin, tekemistä, mistä riittää ajatuksia ja juteltavaa muiden kanssa tai ihan itsekseenkin.
Tähän tapahtumaan mahtui taas paljon kaikkea iloa, nautintoa, pinnistelyä, taistelua, keskeytys... Kaikkien täytyy muistaa myös, että keskeytys ei ole katastrofi vaan sen hetkinen järjellinen tarve lopettaa juoksu siihen ja pyrkiä hoitamaan kroppa taas kuntoon seuraavaa tapahtumaa/ toimintaa varten. Omalta kohdaltani voin sanoa, että juurikin Helsingissä olen itse kerran keskeyttänyt juoksun vamman takia, joka otti silloin lujaa päänuppiin, mutta se oli pakko ja järki täytyy ottaa mukaan näissäkin asioissa. Jokainen juoksu on omanlaisensa, niitä tulee..menee...riittää...ne ei lopu, mutta päättäväisyys ja luja halu kohti seuraavia tapahtumia antaa voimaa, älä luovuta, älä lannistu, katse siis eteenpäin.
2011 Helsinki City Maraton oli omalta kohdaltani namia, herkuttelua kaikilla mausteilla. Uudet ON-juoksukengät jalassa, matka vain kulki, tossut on loistavat, syke kohdillaan, kroppa rauhallinen, mieli rauhallinen...juoksin nytkin niin kuin aina sillain miten jalat vie eteenpäin, kuunnellen senpäiväistä kropan toimintaa, joka on juurikin tapahtumapäivänä se mikä se on.
Anu on liekeissä
Täytyy jälleen todeta, että teamimme toimii ja yhdessä on aina niin mukavaa touhuta kaikkea! KIITOS KAIKILLE MUKANA OLIJOILLE JA NIILLE TEAMILAISILLE, JOTKA OLIVAT HENGESSÄ MUKANA SEKÄ JÄTTIKIITOS ZERO POINTILLE!!!
Minna: Vaikeuksien kautta perille
Jos Marin HCM 2011 oli silkkaa vastamäkeä ja Anun pelkkää myötäsellaista, niin minä menin sekä että. Jalat eivät jumiutuneet eikä väsymys tullut vastaan ylivoimaisena kuten aiemmilla maratoneillani, mutta jostain syystä vatsakipu vaivasi ensimmäiseltä kilometripaalulta aina 21 km asti. Etenin Marin, Maijan ja Tertun kanssa miettien, josko juoksu osaltani päättyy ennen aikojaan, mutta sitten vatsavaivat hellittivät kantakaupunkiin saavuttaessa. Siitä eteenpäin meno oli mukavampaa, mitä nyt sitten juostut kilometrit alkoivat painaa, mutta se ikään kuin kuuluu asiaan.
Matkan varrelle mahtui kivoja ja vähemmän kivoja asioita. Näimme Sepon ja Anun juoksevan jo paluusuuntaan, kun lähestyimme Kaivopuistoa, ja kiljuimme heille kannustusta melko äänekkäästi. Parin buranan voimin matkaan lähtenyt Terttu joutui keskeyttämään noin 23 km kohdalla huonon olon takia, mikä varmaan sapetti suuresti, mutta terveydellä ei tosiaan kannata leikkiä. Team Raholan paidoissa juokseva ryhmämme sai yleisöltä ihanan vastaanoton, tuiki tuntemattomat ja pari tunnettua valtaeliitin jäsentäkin kannustivat meitä tiimin nimellä, mikä tuntui aina yhtä hienolta.
Ja ajatus siitä Anun ja Marin legendaarisesta mittailevasta boasta kevensi tunnelmaa juostessakin :-)
Kaiken kaikkiaan HCM:stä jäi kiva fiilis, mistä tietysti iso kiitos matkan mahdollistaneelle Zero Pointille ja kaikille tiimiläisille sekä erityiskiitos juoksuseuralaisilleni Marille, Maijalle ja Tertulle sekä välillä mukana juosseelle Porkkalan Elinalle. Kyllä kaverien kanssa on kivempi juosta kuin yksin.
Maija-Liisa: Kuin hurmiossa
Lähdin HCM:lle mukaan vähän kuin vahingossa, sillä Helsinki ei kuulunut suunnitelmiini tänä kesänä. Anun innostamana päätin lähteä mukaan, kun vielä sponsorimme Zero Point tuki tiimiämme maksamalla osallistumismaksut, ensimmäinen kotimaan maratoni alkoi houkuttaa. Olin kuullut Helsingin ja Tukholman reittien vertailusta, jonka mukaan Helsinki oli profiililtaan raskaampi. Tämä pisti hieman miettimään, muuten en tulevaa koitosta osannut etukäteen jännittää, paitsi sään puolesta. Ennusteet lupailivat juoksupäiväksi kohtalaisen mukavaa säätä – aurinkoa, pilvistä ja sadekuuroja, mutta ei kuitenkaan sellaista hellettä kuin viime vuonna.
Maratonia edeltäneellä viikolla juoksin vain maanantailenkin ja muutoinkin lepäilin viikon aikana normaalia enemmän ja tietty tankkailin Anun ohjeiden mukaan. Tunnelma oli korkealla kun lauantaiaamuna lähdimme Liikkarin pihasta Vuolteen pikkubussilla Helsinkiä kohden. Nauru ja puheensorina siivittivät matkaa, ja vaikka pysähtelimme muutaman kerran, ehdimme stadionille ajoissa.
Siellä heti numerolappujen ja chippien hakuun, shoppailukierros ja sen jälkeen bussille juoksukamppeiden vaihtoon. Tämän jälkeen alkoi hermostuttavin vaihe – odotusta – vessareissuja – odotusta ja lopulta siirtyminen lähtöpaikalle. Aurinko porotti tuskastuttavan kuumasti ja mieleen tuli reppuun jättämäni lippis, jonka mukaanottoa punnitsin vielä bussista lähtiessä. Ministeri Stubbin armosta pääsimme vihdoin matkaan ja ensimmäinen maratonini Suomessa alkoi.
Juoksimme yhdessä Tertun, Marin ja Minnan kanssa. Reitti kulki Helsingin keskustan katuja pitkin Meilahteen, jossa ilokseni bongasin kannustusjoukosta nauravan pojanpoikani Heikin. Matka jatkui edelleen meren rantaa pitkin läpi kauniiden maisemien Kuusisaaren ja Lehtisaaren kautta Espoon puolelle. Aurinko paistoi lämpimästi koko alkumatkan ja vasta puolenvälin paikkeilla mereltä puhaltava tuuli hieman viilensi hikistä kroppaa. Puolenvälin paikkeilla Terttu alkoi valittaa väsymystään. Hän oli jo ennen lähtöä kahden vaiheella uskaltaako juosta ollenkaan, kun flunssan vuoksi olo tuntui tukkoiselta. Sitkeästi hän jaksoi juosta puoleen väliin, jolloin oli pakko antaa periksi ja matkanteko keskeytyi.
Tämän jälkeen jatkoimme Marin ja Minnan kanssa kolmisin. Näimme matkalla Anun ja Sepon, joille huusimme ja vilkutimme kun he painoivat satalaudassa eteenpäin. Meidän vauhti oli tasaisempaa ja kilometri toisensa jälkeen kipitimme eteenpäin. Matkan varrella saimme kannustuksia vähän väliä, kun ”hyvä Team Rahola - hyvä tytöt” -huudot kaikuivat korviimme. Saimme kannustushuutoja niinkin korkea-arvoiselta taholta kuin kansanedustaja Ben Zyskowiczilta ja ministeri Aleksander Stubbilta.
Juottopisteet toisensa jälkeen jäivät taakse, ja askel alkoi painaa mutta toinen toisiamme kannustaen juoksimme eteenpäin. Muutama kilometri ennen maalia yllätyin kun oma kannustusporukkani oli toistamiseen hurraamassa. Tästä sain puhtia ja pystyin ottamaan loppukirin ennen maalia. Väsymys oli tiessään ja viimeisen kilometrin juoksin ikään kuin hurmiossa. Tunne oli mahtava, kun maaliviivan ylitettyäni vointini oli hyvä ja eka maratonini Suomessa oli onnellisesti ohi.
HCM:sta jäi mukavat fiilikset – reitti oli kaunis, ei niin raskas kuin ennakkoon arvelin. Sää suosi taas kerran, iloiset kannustusjoukot reitin varrella antoivat lisävoimia. Juottopisteitä oli riittävästi ja muutenkin järjestelyt olivat onnistuneet. Uudet lenkkarit pelittivät loistavasti – ei yhtään rakkoa. Kiitos kaikille mukana olleille mukavasta maratonmatkasta, erityisesti Tertulle, Marille ja Minnalle juoksuseurasta ja tsemppauksesta, ja kiitos myös sponsorillemme Zero Pointille.
Lopuksi vielä maaliintulokuvia muutamista tiimiläisistä, olkaa hyvät:
Juho
Mikko
Outi
Ja Sepi tottakai
