…näinhän kaikki sadut alkavat. Tosin tämä
tarina on tosi.
En oikeastaan edes muista missä kohtaa
ekan kerran puhuttiin Dublinista, jonne ilmoittauduin minäkin huoltojoukkoihin
mukaan, kannustamaan iloisia ja sinnikkäitä tiimiläisiä juoksun hurmaan. Kevään
mennessä kohti kesää, saivat nämä ilopillerit sitten minutkin puhuttua
kokeilemaan sitä ekaa omaa kokonaistani.
Harjoittelu tätä koitosta varten alkoi
oikeastaan vasta tuossa kesäkuun alussa. Pisin lenkkini ennen kokonaista oli
puolimaratoonin pituus, joita kevään ja kesän aikana keräsin 4 kpl (Tuusula,
Sorva, Anun 100+, Finlandia). Kesän aikana tuli käytyä myös Anun puistojumpilla
suht' ahkerasti, pumpilla sekä kympin ja 10+10-lenkeillä kuin myös
mäkireeneissä. Myöskin muutama pitkä
spinning ehti mukaan.
Puolikas menee vaikka takaperin |
Siitä hetkestä saakka kun Dubliniin
ilmoittauduin, oli vatsassa joskus vähemmän, ja joskus ihan pirusti enemmän
perhosia. Jossain kohtaa ajattelinkin, että voi hitto, tulis nyt äkkiä 28.
päivä lokakuuta, pääsisi tästä vatsakivusta. Kesän aikana oli myös polven
kanssa hieman ongelmia, ja kolme viikkoa ennen H-hetkeä kramppasi vasemman
jalan pohje, jonka myötä myös perhoset vatsassa päättivät lisääntyä.
Matkaan lähdettiin liikkarin pihasta 26.
päivä klo 2.15 silmät sikkurassa, reppu täynnä juoksuvaatteita ja kutkuttavan
odottavaa jännitystä. Pää ihan sekaisin kaikesta ajattelusta. Ja vaikka kuinka
yritin ajatella jotain ihan muuta, niin ajatukset eksyivät aina tulevaan
koitokseen. Ihanaa seuraa bussi pullollaan lähdettiin ajelemaan kohti
Helsinkiä, suut kävi ja silmät lupsu siinä körötellessä hyvää vauhtia.
Kuitenkin tietä pitkin, ei linnuntietä, jota Anu-matkanjohtaja jossain kohtaa
myös heitti vaihtoehtona ;) (johtui ehkä aikaisesta herätyksestä). Kentällä
Markus buukkas meidät lennolle, ja Virpi the ”cigar” sihteeri (jonka tittelin
hän myöhemmin Dublinissa sai eräässä ruokapaikassa; Anun piti sanoa secretary,
mutta jotenkin se vain vääntyi sanojen pulputessa suusta cigar-iksi) autteli,
siinä kun oli jonkin verran hommaa kun se tehtiin yli 20 hengelle.
Ryhmä lähdössä lentoon |
Lähdettiin Hesasta kohti Frankfurttia,
jossa vaihto toiseen koneeseen kohti Dublinia. Laukut saatiin nopeasti perillä,
hypättiin lentokentältä takseihin, ja ajeltiin hotellille. Huonejakojen jälkeen
jokainen lähti huoneisiinsa, jossa ne jotka halusivat (ja malttoivat) saivat
hetken levätä. Minä menin 'Maajon' kaa syömään, sen verran oli matkustaminen
verottanut, että oli pakko saada hieman polttoainetta, sen jälkeen hetken lepo.
Anun antaman kellonajan mukaan kokoonnuttiin hotellin aulassa, ja lähdettiin
lampsimaan kohti Expoa, josta haettiin runner bagit ja juoksunumerot. Hieman
huvitti, kun sain oman numerolappuni; kaikilla muilla numeron alapuolella oli
etunimi, kun minulla siinä kohtaa luki molemmat, Teija Kaarina.
Virpi, Marjo, Teija Kaarina, Markus ja Susanna |
Loppupäivä tutustuttiin Dubliniin,
käveltiin, käveltiin, käveltiin, käveltiin. Myöskin sunnuntai meni aikas lailla
kävelyn merkeissä. Mentiin ympäri Dublinia, ja käytiin mm. Virpin ehdottamassa
kohteessa, Leprekaani-museossa (Wikipedian mukaan tontun tapainen taruolento
irlantilaisessa mytologiassa), sekä tutustuttiin tunnettuihin irlantilaisiin
pubeihin, käytiin syömässä ja valmistauduttiin myöskin koko ajan henkisesti ja
tankkauksellisesti maanantain juoksuun.
Teija Kaarina huilaa |
Maanantai-aamu koitti. Edellisenä päivänä
oltiin hieman povattu pientä myrskyä, mutta suurempi mytäkkä menikin sitten ohi
Irlannin rannikon, ja pääsimmekin juoksemaan loppujen lopuksi aivan ihanassa,
n. 10 asteen lämpötilassa, auringon paistaessa. Kassi numerolla varustettuna
varustesäilytykseen, ja siitä sitten siirtyminen kohti lähtöä, vessajonon
kautta. Lähtöviivalle mentäessä kävi aivan himskatin pureva tuuli juuri sen
kadun mukaisesti, jolla seistiin. Tuntui aikas viileeltä, mutta onneksi oli
kertakäyttösadetakit päällä hieman lieventämässä kylmyyttä. Ajatukset myllersi
sillä hetkellä sellaista vauhtia päässä, kuitenkaan antamatta valtaa millekään
muulle ajatukselle, kuin että 'Jes, kohta se on menoa!'.
Lähdin juoksemaan Virpin kanssa, Suskin
tullessa myös ihan perässä. Hän valitsi kuitenkin vielä rauhallisemman lähdön,
joten Virpin kanssa hissuteltiin siinä sitten kaksistaan menemään, ihmetellen
tapahtuman suuruutta, toisten juoksijoiden mitä mielikuvitellisempia asuja
juosta (morsian, avaruusukko, iso kana, intiaani jne), Dublinin katuja, ihmisiä
katujen varrella ja sitä aivan mahtavaa kannustusta, mitä saatiin ihan all
the way.
Noin 10 km:n jälkeen antoi vasen pohje ja
molemmat akillekset hieman infoa pienestä jäykkyydestä, mutta matka kulki tosi
hienosti, eikä mihinkään sattunut. Pikkuhiljaa 20:ä kohti mentäessä, jouduin
himmailemaan vauhtiani sen mukaan, miten pohje vihjaili, välttääkseni kramppia.
Tätä jatkui sitten koko loppumatkan ihan maaliin saakka, mutta fiilis oli silti
ihan hyvä, kun vauhtia säätämällä ja suolalla sekä geeleillä kramppia pyrki
pitämään kurissa. Virpi irtautui minusta siinä 24 km:n kohdalla. Huusin hänen
peräänsä vain, että kerro kilometrit, koska itselläni ei ollut mitään
valtakunnan kelloa tai sykemittaria, josta matkan menoani olisin seurannut.
Siitä eteenpäin meninkin ihan mututuntumalla suolan ja geelien suhteen. Olin
'kuullut huhun', että 30 km:n jälkeen alkaa maratooni, ja ajattelin, että sillä
hetkellä kun alkaa tuntumaan siltä, että nyt olen sillä kohdalla, otan
seuraavan geelin. Ja niin teinkin. Sitten siitä eteenpäin nappailin suolaa ja
geelejä sen mukaan, miltä tuntui jaloissa.
Tankkausten suhteen menikin juoksuni ihan
nappiin: minulla ei tullut minkäänlaista nälän tunnetta koko juoksun aikana.
Juoksun alussa 15 km:iin saakka vatsa hieman aina silloin tällöin ilmoitteli,
että ehkä on jossain kohtaa 'reiän' paikka (Ilkan muunnos sanasta vessa, erään
pubin ovella Marjolle), mutta sekin jäi ihan fiilispuolelle. Kertaakaan en
joutunut käväisemään edes pissillä. ;)
Myöskään juoksun jälkeen ei tullut pahaa oloa, mikä on tullut tähän
saakka muutaman puolikkaan jälkeen. Anulle taas suuri kiitos neuvoista tämänkin
suhteen. En tiedä sitten kultaako aika muistot, mutta en muista myöskään
juoksun aikana kertaakaan ajatelleeni että koska tämä tuska loppuu (puhki kyllä
olin), vaan keskityin koko matkan tekemään sitä omaa juoksuani. Sen jälkeen kun
tajusin, että maaliin on enää 2,5 mailia, niin siinä kohtaa huomasi, että
hitsit nyt on kyllä pavut aika lopussa. Ei muuta silti kuin etiäppäin.
Viimeinen maili tuntui aivan ikuisuuden pitkältä, varsinkin kun puolenkin
mailin jälkeen vielä huudeltiin reunoita että ”one mile to go anymore”, mutta
edelleenkin vain etiäppäin. Noin kilometriä ennen maalia bongasin ilokseni
Ilkan (tai hän oikeastaan minut), sen jälkeen näkyi Anun isä ja Marjo (ihan
paniikissa huuteli reunalta, kun ei pääse maaliin ottaan vastaan, olihan
hänellä sentään meikäläisen puolen litran palautusolut). Sitten näkyi Tarmon
iloiset kasvot. Voi että kun oli hieno fiilis kangistuneilla koivilla painella
kohti maalilinjaa (enää 700 m).
Tankkausta |
30 km:n jälkeen en uskaltanut ottaa enää
kävelyaskelia, koska jalat olivat sen verran puutuneet, että ajattelin siihen
loppuvan sitten juoksuni, jalat eivät enää vain lähtisi liikkeelle jos ne
rauhoittuvat kävelyyn. Näin ollen kun ylitin maaliviivan, ja rauhallisesti
vaihdoin kävelyksi, keskittymiseni meni kyllä ihan jalkoihin, ja siihen, että
mitenkä pysyn pystyssä, pysynkö ollenkaan. Hieman kyllä heitätytti, mutta tasapaino
säilyi. Väsynyt, puhki, mutta onnellinen...
Väsymyksestä tietoakaan |
Maaliviivan ylityksen jälkeen noukittiin
eteenpäin mentäessä 'lahjat': ekax (muistaakseni) juomapullo, sitt oli vuorossa
gift bag. Sitten kun tuli paitojen vuoro, huomasin kaukaa että M-koko oli
naisilla loppu, kuin myös muutkin pienet. Mielessäni ajattelin, että voi hitto,
L:ää en kyllä halua. Sieltä sitten sattui kaveri heittämään M-alueen aidan yli
noin 10 paitapussia, joista Hullujen Päivien raivolla nappasin itselleni yhden
kappaleen. Jokainen maratoonin juossut voi tietysti kuvitella, minkä verran
tuossa kohtaa on Hullujen Päivien raivoa jäljellä. ;) …heh-hee… nainen… iloinen
sellainen 42,2 km:n jälkeen, mutta paidasta tappelisin!!!!!
Maalialueella ei kauheasti liikettä
näkynyt. Ne, jotka olivat tulleet, olivat sitä mukaa menneet. Siinä
kävellessäni kohti vaatesäilytystä, olikin aivan mahtavaa, kun sieltä jostain
yhtäkkiä ilmestyi raholalaisia vuorotellen onnittelemaan; Virpi, Markus, Anu,
Ville, Tiina… Oli se aivan huikee fiilis seistä siinä halattavana ja
onnistuneena. Minä tein sen, joka ikisen askeleen otin minä, ja sinnikkäästi
juoksin loppuun, keskittyen ja nauttien. Vaikka jossain kohtaa jalka painoi,
niin jaksoin! Nytkin nousee vielä tunteet pintaan tätä kirjoittaessani, ja
varmaan nousevat vielä jatkossa.
Seuraavan maratoonin juokseminen on kyllä
ajatuksissa, mutta se saa rauhassa kasvaa supertyytyväisessä pääkopassani, joka
tällä hetkellä nauttii täysin siemauksin tästä saavutuksesta. :)
Kiitos ihanille 'rahkulaisille' aivan
ihanasta reissusta, jossa naurulle oli TAAS tilaa AIVAN POSKETTOMASTI, ja
hauskat jutut oli jokahetkisiä! Olette kyllä aivan ihania!!!!!!!!
Teija Kaarina
Hurjan mahtavaa, Teija! :o)
VastaaPoistaOnnittelut Kaverrrille:) Seuraavalla kertaa sitten maaliin tulo sillä sun perinteisellä tyylillä (=Moon Walk) :)
VastaaPoistaHienoa työtä, Teija! Hyvällä asenteella mennään läpi vaikka harmaan kiven. Tarvittaessa myös takaperin. ;)
VastaaPoistaIhan meinaa tippa tulla silmään tuosta onnistumisen ilosta. Ekaa maratonia ja sen tuomaa fiilistä ei unohda ikinä. Onnea Teija! Tiesin että selviät haasteesta ja sen todellakin teit.
VastaaPoistaOnnea Teija, ihana raportti :)
VastaaPoistaOnnea mahtavasta maratonista!
VastaaPoistaHuikea suoritus ja suorittaja! Fiilistelyä, tunteita laidasta laitaan ja JAXAA painaa!! Lopussa kiitos seisoo sekä voittaja fiilis hiipii pikku hiljaa pintaan! Olen susta ylpeä!
VastaaPoista