perjantai 1. marraskuuta 2013

'Olipa kerran… – ensimmäinen maratoonini ja Dublin!”

…näinhän kaikki sadut alkavat. Tosin tämä tarina on tosi.

En oikeastaan edes muista missä kohtaa ekan kerran puhuttiin Dublinista, jonne ilmoittauduin minäkin huoltojoukkoihin mukaan, kannustamaan iloisia ja sinnikkäitä tiimiläisiä juoksun hurmaan. Kevään mennessä kohti kesää, saivat nämä ilopillerit sitten minutkin puhuttua kokeilemaan sitä ekaa omaa kokonaistani.

Harjoittelu tätä koitosta varten alkoi oikeastaan vasta tuossa kesäkuun alussa. Pisin lenkkini ennen kokonaista oli puolimaratoonin pituus, joita kevään ja kesän aikana keräsin 4 kpl (Tuusula, Sorva, Anun 100+, Finlandia). Kesän aikana tuli käytyä myös Anun puistojumpilla suht' ahkerasti, pumpilla sekä kympin ja 10+10-lenkeillä kuin myös mäkireeneissä.  Myöskin muutama pitkä spinning ehti mukaan.

Puolikas menee vaikka takaperin

Siitä hetkestä saakka kun Dubliniin ilmoittauduin, oli vatsassa joskus vähemmän, ja joskus ihan pirusti enemmän perhosia. Jossain kohtaa ajattelinkin, että voi hitto, tulis nyt äkkiä 28. päivä lokakuuta, pääsisi tästä vatsakivusta. Kesän aikana oli myös polven kanssa hieman ongelmia, ja kolme viikkoa ennen H-hetkeä kramppasi vasemman jalan pohje, jonka myötä myös perhoset vatsassa päättivät lisääntyä.

Matkaan lähdettiin liikkarin pihasta 26. päivä klo 2.15 silmät sikkurassa, reppu täynnä juoksuvaatteita ja kutkuttavan odottavaa jännitystä. Pää ihan sekaisin kaikesta ajattelusta. Ja vaikka kuinka yritin ajatella jotain ihan muuta, niin ajatukset eksyivät aina tulevaan koitokseen. Ihanaa seuraa bussi pullollaan lähdettiin ajelemaan kohti Helsinkiä, suut kävi ja silmät lupsu siinä körötellessä hyvää vauhtia. Kuitenkin tietä pitkin, ei linnuntietä, jota Anu-matkanjohtaja jossain kohtaa myös heitti vaihtoehtona ;) (johtui ehkä aikaisesta herätyksestä). Kentällä Markus buukkas meidät lennolle, ja Virpi the ”cigar” sihteeri (jonka tittelin hän myöhemmin Dublinissa sai eräässä ruokapaikassa; Anun piti sanoa secretary, mutta jotenkin se vain vääntyi sanojen pulputessa suusta cigar-iksi) autteli, siinä kun oli jonkin verran hommaa kun se tehtiin yli 20 hengelle.

Ryhmä lähdössä lentoon
Lähdettiin Hesasta kohti Frankfurttia, jossa vaihto toiseen koneeseen kohti Dublinia. Laukut saatiin nopeasti perillä, hypättiin lentokentältä takseihin, ja ajeltiin hotellille. Huonejakojen jälkeen jokainen lähti huoneisiinsa, jossa ne jotka halusivat (ja malttoivat) saivat hetken levätä. Minä menin 'Maajon' kaa syömään, sen verran oli matkustaminen verottanut, että oli pakko saada hieman polttoainetta, sen jälkeen hetken lepo. Anun antaman kellonajan mukaan kokoonnuttiin hotellin aulassa, ja lähdettiin lampsimaan kohti Expoa, josta haettiin runner bagit ja juoksunumerot. Hieman huvitti, kun sain oman numerolappuni; kaikilla muilla numeron alapuolella oli etunimi, kun minulla siinä kohtaa luki molemmat, Teija Kaarina.

Virpi, Marjo, Teija Kaarina,  Markus ja Susanna
Loppupäivä tutustuttiin Dubliniin, käveltiin, käveltiin, käveltiin, käveltiin. Myöskin sunnuntai meni aikas lailla kävelyn merkeissä. Mentiin ympäri Dublinia, ja käytiin mm. Virpin ehdottamassa kohteessa, Leprekaani-museossa (Wikipedian mukaan tontun tapainen taruolento irlantilaisessa mytologiassa), sekä tutustuttiin tunnettuihin irlantilaisiin pubeihin, käytiin syömässä ja valmistauduttiin myöskin koko ajan henkisesti ja tankkauksellisesti maanantain juoksuun.

Teija Kaarina huilaa
Maanantai-aamu koitti. Edellisenä päivänä oltiin hieman povattu pientä myrskyä, mutta suurempi mytäkkä menikin sitten ohi Irlannin rannikon, ja pääsimmekin juoksemaan loppujen lopuksi aivan ihanassa, n. 10 asteen lämpötilassa, auringon paistaessa. Kassi numerolla varustettuna varustesäilytykseen, ja siitä sitten siirtyminen kohti lähtöä, vessajonon kautta. Lähtöviivalle mentäessä kävi aivan himskatin pureva tuuli juuri sen kadun mukaisesti, jolla seistiin. Tuntui aikas viileeltä, mutta onneksi oli kertakäyttösadetakit päällä hieman lieventämässä kylmyyttä. Ajatukset myllersi sillä hetkellä sellaista vauhtia päässä, kuitenkaan antamatta valtaa millekään muulle ajatukselle, kuin että 'Jes, kohta se on menoa!'.

Lähdin juoksemaan Virpin kanssa, Suskin tullessa myös ihan perässä. Hän valitsi kuitenkin vielä rauhallisemman lähdön, joten Virpin kanssa hissuteltiin siinä sitten kaksistaan menemään, ihmetellen tapahtuman suuruutta, toisten juoksijoiden mitä mielikuvitellisempia asuja juosta (morsian, avaruusukko, iso kana, intiaani jne), Dublinin katuja, ihmisiä katujen varrella ja sitä aivan mahtavaa kannustusta, mitä saatiin ihan all the way.

Noin 10 km:n jälkeen antoi vasen pohje ja molemmat akillekset hieman infoa pienestä jäykkyydestä, mutta matka kulki tosi hienosti, eikä mihinkään sattunut. Pikkuhiljaa 20:ä kohti mentäessä, jouduin himmailemaan vauhtiani sen mukaan, miten pohje vihjaili, välttääkseni kramppia. Tätä jatkui sitten koko loppumatkan ihan maaliin saakka, mutta fiilis oli silti ihan hyvä, kun vauhtia säätämällä ja suolalla sekä geeleillä kramppia pyrki pitämään kurissa. Virpi irtautui minusta siinä 24 km:n kohdalla. Huusin hänen peräänsä vain, että kerro kilometrit, koska itselläni ei ollut mitään valtakunnan kelloa tai sykemittaria, josta matkan menoani olisin seurannut. Siitä eteenpäin meninkin ihan mututuntumalla suolan ja geelien suhteen. Olin 'kuullut huhun', että 30 km:n jälkeen alkaa maratooni, ja ajattelin, että sillä hetkellä kun alkaa tuntumaan siltä, että nyt olen sillä kohdalla, otan seuraavan geelin. Ja niin teinkin. Sitten siitä eteenpäin nappailin suolaa ja geelejä sen mukaan, miltä tuntui jaloissa.

Tankkausten suhteen menikin juoksuni ihan nappiin: minulla ei tullut minkäänlaista nälän tunnetta koko juoksun aikana. Juoksun alussa 15 km:iin saakka vatsa hieman aina silloin tällöin ilmoitteli, että ehkä on jossain kohtaa 'reiän' paikka (Ilkan muunnos sanasta vessa, erään pubin ovella Marjolle), mutta sekin jäi ihan fiilispuolelle. Kertaakaan en joutunut käväisemään edes pissillä. ;)  Myöskään juoksun jälkeen ei tullut pahaa oloa, mikä on tullut tähän saakka muutaman puolikkaan jälkeen. Anulle taas suuri kiitos neuvoista tämänkin suhteen. En tiedä sitten kultaako aika muistot, mutta en muista myöskään juoksun aikana kertaakaan ajatelleeni että koska tämä tuska loppuu (puhki kyllä olin), vaan keskityin koko matkan tekemään sitä omaa juoksuani. Sen jälkeen kun tajusin, että maaliin on enää 2,5 mailia, niin siinä kohtaa huomasi, että hitsit nyt on kyllä pavut aika lopussa. Ei muuta silti kuin etiäppäin. Viimeinen maili tuntui aivan ikuisuuden pitkältä, varsinkin kun puolenkin mailin jälkeen vielä huudeltiin reunoita että ”one mile to go anymore”, mutta edelleenkin vain etiäppäin. Noin kilometriä ennen maalia bongasin ilokseni Ilkan (tai hän oikeastaan minut), sen jälkeen näkyi Anun isä ja Marjo (ihan paniikissa huuteli reunalta, kun ei pääse maaliin ottaan vastaan, olihan hänellä sentään meikäläisen puolen litran palautusolut). Sitten näkyi Tarmon iloiset kasvot. Voi että kun oli hieno fiilis kangistuneilla koivilla painella kohti maalilinjaa (enää 700 m).

Tankkausta
30 km:n jälkeen en uskaltanut ottaa enää kävelyaskelia, koska jalat olivat sen verran puutuneet, että ajattelin siihen loppuvan sitten juoksuni, jalat eivät enää vain lähtisi liikkeelle jos ne rauhoittuvat kävelyyn. Näin ollen kun ylitin maaliviivan, ja rauhallisesti vaihdoin kävelyksi, keskittymiseni meni kyllä ihan jalkoihin, ja siihen, että mitenkä pysyn pystyssä, pysynkö ollenkaan. Hieman kyllä heitätytti, mutta tasapaino säilyi. Väsynyt, puhki, mutta onnellinen...

Väsymyksestä tietoakaan
Maaliviivan ylityksen jälkeen noukittiin eteenpäin mentäessä 'lahjat': ekax (muistaakseni) juomapullo, sitt oli vuorossa gift bag. Sitten kun tuli paitojen vuoro, huomasin kaukaa että M-koko oli naisilla loppu, kuin myös muutkin pienet. Mielessäni ajattelin, että voi hitto, L:ää en kyllä halua. Sieltä sitten sattui kaveri heittämään M-alueen aidan yli noin 10 paitapussia, joista Hullujen Päivien raivolla nappasin itselleni yhden kappaleen. Jokainen maratoonin juossut voi tietysti kuvitella, minkä verran tuossa kohtaa on Hullujen Päivien raivoa jäljellä. ;) …heh-hee… nainen… iloinen sellainen 42,2 km:n jälkeen, mutta paidasta tappelisin!!!!!

Maalialueella ei kauheasti liikettä näkynyt. Ne, jotka olivat tulleet, olivat sitä mukaa menneet. Siinä kävellessäni kohti vaatesäilytystä, olikin aivan mahtavaa, kun sieltä jostain yhtäkkiä ilmestyi raholalaisia vuorotellen onnittelemaan; Virpi, Markus, Anu, Ville, Tiina… Oli se aivan huikee fiilis seistä siinä halattavana ja onnistuneena. Minä tein sen, joka ikisen askeleen otin minä, ja sinnikkäästi juoksin loppuun, keskittyen ja nauttien. Vaikka jossain kohtaa jalka painoi, niin jaksoin! Nytkin nousee vielä tunteet pintaan tätä kirjoittaessani, ja varmaan nousevat vielä jatkossa.

Seuraavan maratoonin juokseminen on kyllä ajatuksissa, mutta se saa rauhassa kasvaa supertyytyväisessä pääkopassani, joka tällä hetkellä nauttii täysin siemauksin tästä saavutuksesta. :)

Kiitos ihanille 'rahkulaisille' aivan ihanasta reissusta, jossa naurulle oli TAAS tilaa AIVAN POSKETTOMASTI, ja hauskat jutut oli jokahetkisiä! Olette kyllä aivan ihania!!!!!!!!


Teija Kaarina

7 kommenttia:

  1. Hurjan mahtavaa, Teija! :o)

    VastaaPoista
  2. Onnittelut Kaverrrille:) Seuraavalla kertaa sitten maaliin tulo sillä sun perinteisellä tyylillä (=Moon Walk) :)

    VastaaPoista
  3. Hienoa työtä, Teija! Hyvällä asenteella mennään läpi vaikka harmaan kiven. Tarvittaessa myös takaperin. ;)

    VastaaPoista
  4. Ihan meinaa tippa tulla silmään tuosta onnistumisen ilosta. Ekaa maratonia ja sen tuomaa fiilistä ei unohda ikinä. Onnea Teija! Tiesin että selviät haasteesta ja sen todellakin teit.

    VastaaPoista
  5. Onnea Teija, ihana raportti :)

    VastaaPoista
  6. Onnea mahtavasta maratonista!

    VastaaPoista
  7. Huikea suoritus ja suorittaja! Fiilistelyä, tunteita laidasta laitaan ja JAXAA painaa!! Lopussa kiitos seisoo sekä voittaja fiilis hiipii pikku hiljaa pintaan! Olen susta ylpeä!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.