torstai 16. lokakuuta 2014

VAAROJEN MARATON 4.10.2014 Minnan silmin


Jo viime vuoden puolella Team Rahola teki päätöksen lähteä kokeilemaan Vaarojen maratonia. Ajatus Kolin kansallispuiston kauniista maisemista tuntui houkuttelevalta ja päätin lähteä mukaan. Meitä tiimiläisiä oli yhteensä matkalla seitsemän; Anu, Markus, Outi, Mika, Juhani, Virpi ja minä. Matka sujui joutuisasti kahdella henkilöautolla, matkustin etujoukoissa Virpin, Mikan ja Juhanin kanssa. Loppuporukka pääsi ajomatkalle vasta useita tunteja myöhemmin. Joensuussa poikkesimme ruoka-ostoksille ja herätimme luultavasti hilpeyttä marssiessamme peräkanaa hyllyltä toiselle viikonlopun ruokalistaa miettiessämme.

 Majoittauduimme vuokramökkiin, joka sijaitsi Pielisen rannalla. Teimme myös pienen iltaverryttelen ja nousimme Ukko-Kolille juoksunumeroita hakemaan saaden näin pientä tuntumaa tulevasta koitoksesta. Alas tulimmekin jo kätevästi hissillä voimia säästellen..

Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena hieman levottomasti nukutun yön jälkeen. Jännitys alkoi nousta pintaan ja erittäin haastavaksi kuvailtu reittiprofiili rupesi mietityttämään. Positiivisena ihmisenä työnsin kuitenkin häiritsevät ajatukset syrjään. 43 kilometrin reitillä tulisi olemaan vain kolme vesipistettä, joten omia juomia ja geelejä tuli kantaa mukana. Tiimiläisten iloinen huumori tarttui ja starttasimme kaikki reitille hyvillä mielin.
Kirpakka aamu
Alkumatka oli petollisen helpon tuntuista, mutta ensimmäinen nousu antoi viitteitä tulevasta hapotuksesta. Polut olivat hyvin vaikeakulkuisia; täynnä juuria ja kiviä ja paikoitellen oli hyvin liukasta. Alamäet tuntuivat menevän yhtä hitaasti kuin ylämäetkin, sillä jokainen askel täytyi harkita tarkkaan. Maisemat olivat todella kauniita ja tarjosivat samalla hyvän tekosyyn pysähtyä hetkeksi vaarojen päälle tasaamaan hengitystä.

Noin 25 km:n jälkeen alkoi hapottava, pitkä nousu jota jatkui kilometrikaupalla. Löysin itsestäni aivan uusia tuntemuksia, velloin itsesäälissä ja pulssikin taisi hakata ennätyslukemia vaarojen päälle kivutessani. Juoma oli loppunut jo aikoja sitten ja mietin, että jos maaliin asti jaksan, vaihdan suosiosta lyhyemmille matkoille...Kun lopulta saavuin reitin viimeiselle vesipisteelle, luulin tietäväni miltä Saharan vaeltajasta tuntuu vihdoin keitaalle päästyään. Join kerralla noin litran vettä, joka imeytyi ilmeisen hyvin, sillä pystyin välittömästi jatkamaan juoksua. Mielialakin parani huomattavasti, kun voimat palautuivat tasaisemmalla osuudella. Viimeinen kolmen kilometrin nousu maaliin meni jo euforisilla fiiliksillä ja maalissa oli todellinen voittaja-olo. Muutkin tiimiläiset olivat tyytyväisiä juoksuunsa ja selviytymiseensä ehjin nahoin vaikeakulkuisesta maastosta. Outi paransi viimevuotista aikaansa huomattavasti.
 
Minnan loppunousu, vielä nousee jalka
Illalla rentouduimme mökissä hyvän ruuan ja juoman parissa juhlien juoksua ja Juhanin 26-v synttäreitä. Mika leipoi synttärisankarin kunniaksi omenapiirakan ja Anu hemmotteli Juhania kasvonaamiolla. Kilpailukeskuksen iltamat jätimme suosiosta väliin.

Aamulla pulahdin palauttavalle uinnille jääkylmään Pieliseen, jonka jälkeen oli todella fressi olo. Paluumatka sujui iloisesti juttelun ja levyraadin merkeissä.  Upea reissu, jonka jälkeen peruslenkkireittini varrella olevat ylämäet ovat tuntuneet paljon helpommilta. ”Siperia” opettaa :)

1 kommentti:

  1. Hyvä Minna!! Hienosti selviydyit haasteesta. Kyllä tiimiläiset on koulittu sietään äärioloja ;) Kiva rapsa kaikkinensa. Kiitos tästä elämystarinasta.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.