Elävien kirjoissa perille
Hämeen
Hölkkä on Lampis-klaanille (minä,
poika ja tyttö) jo perinteiseks imuodostunut yhteinen juoksutapahtuma. Olemme
aina juosseet siellä 9 km:n matkan. Kuitenkin jostain ihmeellisestä
mielenhäiriöstä sielunmaisemaani tuli ajatus, josko juoksisin kerrankin siellä
20 km:n matkan. Olenhan kuitenkin taipuvainen viihtymään paljon paremmin
lappujuoksumatkoilla kympillä ja sitä lyhyemmillä kirmaisuilla, peruskestävyys
kun ei ole mikään vahvin ominaisuuteni. Pitkän jaakobinpainin jälkeen, juoksenko
9 km vai 20 km, päädyin pitempään vaihtoehtoon.
Kisapäivän
sää oli aivan loistava, +17 ja pilvistä, joten tuskin suurinkaan fariseus
pystyi kelistä mitään pahaa sanomaan. Haimme aamulla joukon jatkoksi kaverini Tuukan
auton kyytiin ja sitten nokka kohti Lampparin Urheilumajaa. Ilmoittautumiset
sisään. Minä 20 km:lle, lapseni Petri
ja Päivi 9 km:lle, kuten myös työkaverini
Tuukka lyhyemmälle matkalle. Olin
myös ottanut kolme geeliä mukaan reissuun. Niistä oli jälleen kerran suuri
hyöty, unohtuivat urheilukassiin. Enpä ole vielä kertaakaan onnistunut saamaan
geelejäni mukaan juoksubaanalle. Mut joskus vielä...
Lampiset hyvin edustettuina Hämeen Hölkässä. |
Työkaveri Tuukka mukana Hämeen Hölkässä. |
Alkuveryttelyn
jälkeen olikin sitten tosi touhujen vuoro. Starttipistoolin laukaus ja hullunkiilto
silmissä matkaan. Tarkoitukseni oli ottaa alku rauhallisesti, koska tiesin
reitin profiilin olevan hyvin raskaan. Kuitenkin jostain syystä luulinkin
olevani Ryydynpohjan Ingebrigtsen ja
kirmasin kiitolaukkaan heti alusta. Kun jälkeenpäin vauhdinjakoani
kompuutterilta tarkastelin, niin ei se ainakaan kovin tasapaksu ollut. Nopein
kilometri 4.30 ja hitain 6.59. Juoksuni pysyi jollain lailla kasassa 8 kilsaan
saakka, tosin koipeni alkoivat jo Pikku-Ahveniston luona tuntua hapokkailta.
8
km:n jälkeen tuli suht kova hiekkapohjainen nousu ja siihen nousuun sitten
simahdin. Juoksu muuttui sen jälkeen jolkutteluksi ja henkiinjäämistaisteluksi!
Reitin toinen juoma-asema oli noin 10 km:n kohdalla (eka 4 km ja vika 16 km). Sen
jälkeen piristyin hetkeksi, mutta kun aina oli uusi mäentöppäre noustavana, niin
vajosin aika pian uudelleen varjojen maille. Yleensä siitä on jotain hyötyä, kun
maastot on ennestään tuttuja. Väittäisin, että tällä kertaa päinvastoin. Mieltäni
ei suuremmin piristänyt, kun tiesin vielä 16-17 km:n välillä olevan Hämeen
Hölkän kliimaksin vartoomassa minua. Siellä on ne lukemattomilta lenkeiltäni
tutut sorakuoppanousu ja nousu vesitornille. Jotenkin onnistuin ne könyään
ylös. Loput 3 km on tasaista maastoa ja sainkin siinä vaiheessa uudelleen
hieman juonesta kiinni. Kun maaliin pääsin, niin aivan puhki väsynyt olin. Mutta
selvisinpä kuitenkin elävien kirjoissa perille!
Hapokkaat kintut vauhdissa. |
Teksti: Pekka Lampinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.