tiistai 4. syyskuuta 2018

Hämeen Hölkän kisaraportti

Elävien kirjoissa perille

Hämeen Hölkkä on Lampis-klaanille (minä, poika ja tyttö) jo perinteiseks imuodostunut yhteinen juoksutapahtuma. Olemme aina  juosseet siellä 9 km:n matkan. Kuitenkin jostain ihmeellisestä mielenhäiriöstä sielunmaisemaani tuli ajatus, josko juoksisin kerrankin siellä 20 km:n matkan. Olenhan kuitenkin taipuvainen viihtymään paljon paremmin lappujuoksumatkoilla kympillä ja sitä lyhyemmillä kirmaisuilla, peruskestävyys kun ei ole mikään vahvin ominaisuuteni. Pitkän jaakobinpainin jälkeen, juoksenko 9 km vai 20 km, päädyin pitempään vaihtoehtoon.

Kisapäivän sää oli aivan loistava, +17 ja pilvistä, joten tuskin suurinkaan fariseus pystyi kelistä mitään pahaa sanomaan. Haimme aamulla joukon jatkoksi kaverini Tuukan auton kyytiin ja sitten nokka kohti Lampparin Urheilumajaa. Ilmoittautumiset sisään. Minä 20 km:lle, lapseni Petri ja Päivi 9 km:lle, kuten myös työkaverini Tuukka lyhyemmälle matkalle. Olin myös ottanut kolme geeliä mukaan reissuun. Niistä oli jälleen kerran suuri hyöty, unohtuivat urheilukassiin. Enpä ole vielä kertaakaan onnistunut saamaan geelejäni mukaan juoksubaanalle. Mut joskus vielä...
 
Lampiset hyvin edustettuina Hämeen Hölkässä.
Työkaveri Tuukka mukana Hämeen Hölkässä.
 
Alkuveryttelyn jälkeen olikin sitten tosi touhujen vuoro. Starttipistoolin laukaus ja hullunkiilto silmissä matkaan. Tarkoitukseni oli ottaa alku rauhallisesti, koska tiesin reitin profiilin olevan hyvin raskaan. Kuitenkin jostain syystä luulinkin olevani Ryydynpohjan Ingebrigtsen ja kirmasin kiitolaukkaan heti alusta. Kun jälkeenpäin vauhdinjakoani kompuutterilta tarkastelin, niin ei se ainakaan kovin tasapaksu ollut. Nopein kilometri 4.30 ja hitain 6.59. Juoksuni pysyi jollain lailla kasassa 8 kilsaan saakka, tosin koipeni alkoivat jo Pikku-Ahveniston luona tuntua hapokkailta.
 
8 km:n jälkeen tuli suht kova hiekkapohjainen nousu ja siihen nousuun sitten simahdin. Juoksu muuttui sen jälkeen jolkutteluksi ja henkiinjäämistaisteluksi! Reitin toinen juoma-asema oli noin 10 km:n kohdalla (eka 4 km ja vika 16 km). Sen jälkeen piristyin hetkeksi, mutta kun aina oli uusi mäentöppäre noustavana, niin vajosin aika pian uudelleen varjojen maille. Yleensä siitä on jotain hyötyä, kun maastot on ennestään tuttuja. Väittäisin, että tällä kertaa päinvastoin. Mieltäni ei suuremmin piristänyt, kun tiesin vielä 16-17 km:n välillä olevan Hämeen Hölkän kliimaksin vartoomassa minua. Siellä on ne lukemattomilta lenkeiltäni tutut sorakuoppanousu ja nousu vesitornille. Jotenkin onnistuin ne könyään ylös. Loput 3 km on tasaista maastoa ja sainkin siinä vaiheessa uudelleen hieman juonesta kiinni. Kun maaliin pääsin, niin aivan puhki väsynyt olin. Mutta selvisinpä kuitenkin elävien kirjoissa perille!


Hapokkaat kintut vauhdissa.
 
Lapseni ja Tuukka selvittivät kunnialla 9 km:n urakkansa. Oman suoritukseni kohdallani pitäisin kunnialla-sanaa liian rohkeana. Mutta jälleen uusi juoksukokemus joka tapauksessa. Eilen olin vielä vahvasti sitä mieltä, että juoksin samalla kaksi Hämeen Hölkän 20 km:n kisaa. Ensimmäisen ja viimeisen! Mutta tässä on vuosi aikaa nuolla henkisiä haavojaan... Joten never say never.

Teksti: Pekka Lampinen

 

   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.