Jennan eka puolikas

I’m still standing  – eka puolikkaani
Tampere puolimaraton 15.9.2018

Jokainen takuulla muistaa ensimmäiset isot matkansa ja ensimmäisen ison tapahtumansa. Ikimuistoinen oli myös meikäläisen ensimmäinen puolimaraton-tapahtuma, koska se olisi samalla jännittävästi ensimmäinen kerta, kun ylipäätään juoksisin ko. matkan. Minua jännitti enemmän kuin ennen silmien laserleikkausta. Mutta miksi, eikös tämä ole vähän kuin mikä tahansa pitkä lenkki? 

Kotona olin aamusta asti hermostuksissani. Kävin vähän väliä tunkemassa kättä parvekkeen lasi-ikkunoista tunnustellakseni sadetta. Suurin huolenaiheeni oli, jos olisin läpimärkä jo lähtöviivalla. Kävin mielessäni läpi siitä seuraavia mahdollisia vilustumistauteja. Pakkasin repun jo ajoissa: kaikki mukaan juoksuhanskoista, varasukista ja aurinkolaseista lähtien. Pahinta oli, kun en voinut olla varma minkälaisella kostyymillä lähtisin matkaa taittamaan. Se selviäisi vasta Ratinan stadionilla. Varusteluun tämä ei voi ainakaan kaatua, uskottelin itselleni. Ennen kotoa lähtöä laitoin vielä viimeiset tsempit soimaan: Elton Johnin I’m still standing alkoi raikua ja yritin mielikuvaharjoitella itseni maaliviivalle. Ennen maaliviivalle pääsyä pitäisi kuitenkin vielä tehdä yksi pikku juttu.

0–10 km: Leppeää menoa ja Näsijärvi-maisemia

Varttia ennen lähtöä Tampereen juoksukansa altistui kahdelle rankahkolle sadekuurolle. Pääsin onneksi molempien ajaksi suojaan: ensin suojan tarjosi Saunaravintola Kuuman otolliseen paikkaan sattunut katos, ja seuraavan hätätilanteen hetkellä pyysin päästä kolmen tuntemattoman naisen kanssa saman sateenvarjon alle. Kiitos edellisten, pääsin aloittamaan juoksun jokseenkin kuivin kengin ja vaattein.

Kuului lähtölaukaus. Lähdin matkaan hieman suunniteltua nopeampaa vauhtia. Alkuperäinen tarkoitukseni oli käytännössä madella koko matka, jotta en joutuisi kärsimään väsymyksestä tahi antautumaan kävelylle. Viime päivinä tankatut muromyslit, sämpylät, riisipiirakat, smoothiet, mehut ja pastat kuiskasivat minulle kuitenkin päinvastaista: ”Hyvinhän se kulkee. Eikä paina missään!” Hiilarit tiesivät mistä puhuvat: ei nimittäin paljoa painanutkaan. Ensimmäisten kolmen kilometrin aikana ohitin kisailijoita, jotka puuskuttivat jo siinä vaiheessa niin lujaa, että maksimisykkeitä taidettiin huidella. Ajattelin, että minulla taitaa mennä ihan hyvin.

Reitti kulki tuttuja teitä. Olen jo pari viikkoa paasannut miehelleni, kuinka upea bulevardi kulkee Ranta-Tampellan, Lapinniemen ja Koukkuniemen alueen rantaviivaa pitkin. Nyt tämän puolikkaan reittikin kulki sitä kautta – ah, kuinka ihanan nautittavaa!

10–21,1 km: Mahan kuplintaa ja kepeitä jalkoja

Puolivälin ja Ratinan Stadionilla kierretyn kierroksen jälkeen koin jonkinlaisen taantumuksellisen suvantovaiheen. Olin juonut niin monta hörppyä vettä ja urheilujuomaa (lue: n. 3 hörppyä), mutta sekin vähä oli paljon enemmän kuin mihin olin tavanomaisilla lenkeilläni tottunut. Mahassa alkoi tuntua ilkeältä, ja vauhtia oli pakko hidastaa. Aikatavoitettahan minulla ei puolimaratonille ollut, joten hidastaminen ei sinänsä haitannut. Mieleen vain alkoi hiipiä kauhukuvia vatsakrampeista ja puskareissuista. Vähän ennen 13 kilometrin rajamerkkiä mielessäni alkoi yllättäen soida aiemmin kuuntelemani Johnin Eltonin kappale. Kuuntelin päässäni soivaa musiikkia koko loppumatkan, ja I’m still standingista emergoitui koko matkani voimabiisi. Elton Johnin, hiturivauhdin ja juomattomuuden ansiosta selvitin suvantovaiheeni. Kun näin käveleviä kilpailijoita, mietin: ”Minäpä vielä juoksen, perkele!”

Mahani aistimuksista siirryin välillä myös aistimaan ympäröivää ilmanalaa. Minulla ei ollut kylmä, sehän oli hyvä. Sää oli kelvollinen. Sadekaan ei palannut enää rankkana, tuntui vain pieniä ripotteluja silloin tällöin. Juoksukeli oli oikeastaan mitä parhain. Tunsin hyvää tunnetta terveistä jaloistani, jotka Continental-kumisine kengänpohjineen potkivat minua eteenpäin märällä tiellä. Olin ylpeä terveestä sydämestäni, joka kohtuullisilla sykkeillä ja valittamatta tykytti hapekasta verta joka puolelle kehoani, paitsi ilmeisesti päähäni, joka alkoi ihmetellä, miten tätä jaksaisi vielä toisen puolikkaan verran (eli kokonaisen maratonin?!).

Viimeisellä juomapisteellä minulle kommentoitiin, että askeleeni on hyvä ja jalka nousee vielä reippaasti. Kiitos tämän sanoneelle herralle, sillä hänen avullaan sain taas hurjasti lisää puhtia menooni. Viimeiset 2–3 kilometriä olivat miltei nautittavimmat koko matkalla. Uskalsin kiihdyttää hyvään vauhtiin ja ohitin niin lukuisia selkiä, etten olisi vielä lähtöviivalla uskonut. Eräs ohittamani naisparivaljakko sanoi toisilleen: ”Ei jaksaisi kyllä yhtään enempää”. Siinä vaiheessa tuntui aika hyvältä, että pystyin löytämään itsestäni vielä niinkin pitkän taivalluksen jälkeen niin paljon voimaa. Tuntui hyvältä mennä kovaa. Jalkoja ei edes kummemmin painanut, ja henki kulki rauhalliseen tahtiin, paremmin kuin hyvin. Mahtava tunne. Kiersin Ratinan suvannon, nousin Laukonsillan ylös, ohitin maaliviivan. Upeaa. Olen nyt puoliksi maratoonari.

”Don't you know I'm still standing better than I ever did.

Looking like a true survivor, feeling like a little kid.”

Jenna K.