tiistai 12. kesäkuuta 2018

Kuinkas sitten kävikään?

Matka Firenzestä Faenzaan


Noin vuosi sitten Anu alkoi houkutella 100 km del Passatoren matkalle Italiaan. Olin heti lähdössä mukaan, mutta en missään nimessä rohjennut ajatella sataa kilometriä, vaan punnitsin mahdollisuuksiani 48 ja 65 km matkojen välillä. Päätin tähdätä 65 km matkalle. Yritin lisätä hieman treenimääriä. Välillä jopa salaa haaveilin 100 km  matkasta, mutta koskaan en oikeesti uskonut, että pystyisin, että jaksaisin lisätä treenimääriä riittävästi, jotta pystyisin siihen. Talviset treenini kun tuntuivat aina niin raskailta ja tahtoivat jäädä vähän lyhyemmiksi ja kevyemmiksi, mitä etukäteen olin suunnitellut. Tällaista laiskuutta minusta löytyy...

Odottelua lentokentällä, ja myöskin hieman aamupalaa aikaisin heränneille.
Bussilla köröteltiin noin tunti Firenzestä Faenzaan, upeita maisemia ihaillen.

Lähtöpäivä tuli ja meitä raholalaisia lähti 20 hengen joukko perjantaina 25.5. klo 0:45 tutulta ABC-asemalta. Läpi yön matkustelu kohti Firenzeä muistutti tulevasta juoksusta, jota tultiin juoksemaan myös läpi yön. Sanoin muille, että katsotaan nyt miten kulkee, etappi kerrallaan kohti 65 kilometriä. Tiina kannusti koko sataselle. Ja Anu kannusti koko sataselle. "Ensimmäinen satanen tuntuu samalta kuin ensimmäiseltä maraton!" "Ai jaa!?" jäin mietiskelemään... Firenzestä jatkoimme bussilla Faenzaan ja asetuimme hotelliin joka oli aivan maalipaikan lähettyvillä. Ja seuraavana aamuna taas ahtauduimme bussiin takaisin Firenzeen lähtöpaikalle. Aikamoista sompailua edestakaisin, mutta ah! - vihdoinkin Firenzen ihanassa kilpailutunnelmassa ja ihmispaljoudessa ja helteessä (+34). Vaikka jännitti, niin silti tunnelma toi intoa ja positiivista kärsimättömyyttäkin mieleeni.

Lähtölaukaus pamahti siis lauantaina 26.5. klo 15:00. Pidin mielessäni, että nyt sitten rauhallisesti eteenpäin. Helle ja pitkät nousut verottavat voimia, se on varma. Lähdössä ihastelin Firenzen vanhaa katedraalia, Duomoa. Kun pääsimme kaupungista ulos, alkoi hienot maalaismaisemat, ja kiemurtelevat vuoristotiet. Tunnelmallisissa pikkukylissä olisi halunut viivähtää kauemminkin, mutta piti tyytyä kyläläisten tarjoamiin virvokkeisiin ja pikkusyötäviin, jotka olivat todella monipuolisia. Ensimmäisen pikkunousun jälkeen, jota riitti noin 12 km Vetta le Crocille, alkoi pitkä 15 km lasku Borgo S Lorenzolle, joka oli ensimmäinen etappi, mihin juoksun saattoi lopettaa (31,5 km). Tämä 15 km pätkä oli ihastuttavaa juoksua, laskeuduimme vehreään laaksoon ja ilma tuntui viileämmältä. Ja luonnon äänet olivat täällä laaksossa monipuoliset, niin kuin koko juoksun aikana. Lintujen liverrystä ja sirkkojen siritystä. Toisaalta liikennettäkin oli välillä melko paljon, aina sai katsella ympärilleen tarkkaan kun pisti serpenttiinitiellä mutkia suoremmiksi. Ja ambulanssejakin oli liikenteessä aika lailla. Äänimaailma oli siis monipuolinen kun vielä ympärillä kuuluvan italiankielisen  puheensorinan ottaa mukaan.

Ensimmäisen 12 km:n 'pikkunousun' aikana sai ihastella näitä upeita maisemia.

Nautin tästä kaikesta vaikka mietini edelleen, minkä matkan loppujen lopuksi juoksen. Nyt alkoi pitempi noin 17 km nousujohteinen taival. Sen aikana tuli maraton täyteen, ja huipulla Colla di Casagliassa tuli 48 km täyteen (toinen juoksun lopettamispiste). Sitten loppu matka olikin laskuvoittoista. 50 km kohdalla sitten mukamas päätin, etten jaksa 100 km, olisin vasta puolessavälissä! Pimeyskin oli jossain vaiheessa tullut. Otsalamput vain vilkkuivat pimeillä teillä. Kello oli 00:50 kun olin "maalissa" 65 km kohdalla Marradin kylässä! Sain mitallin ja zippi otettiin pois. Zipin irroittaminen oli pieni huvittava yksityiskohta reissullani: Toimitsija yritti ensin repiä sormin. Sitten hän haki ison tylsän leipäveitsen ja yritti sahata sitä poikki. Tarjouduin irrottamaan nauhat, mutta eiei. Haettiin vähän terävämpi veitsi jolla zippi vihdoin irtosi ilman verenvuodatuksia. Tämän operaation ansiosta myöhästyin klo 1:00 lähteneestä bussista!!! Jihuu! Sitä en siinä vaiheessa tiennyt. Lähdin etsimään sitä linja-autoa joka veisi hotellille. Toimitsija ei osannut englantia, viittoili vain että tuollapäin. Lähdin menemään mutta palasin kun en löytänyt bussia. Toimitsija viittoili edelleen että kyllä se siellä on. Menin uudestaan vähän pitemmälle ja palasin takaisin. Sitten minulle näytettiin aikataulua jonka mukaan seuraava linja-auto lähtee yli kolmen tunnin kuluttua!!!! Yhden pienen sekunnin olin hiljaa hölmistyneenä. Sitten kirkastui, kiukustuin, sanoin jatkavani koko 100 km, en ikinä jaksa odottaa kolmea tuntia toimettomana keskellä yötä pimeässä kylässä. Nappasin huoltopisteeltä mukaani syötävää ja juotavaa ja lähdin ja jätin vaivautuneen toimitsijan.

Olin siis kisan ulkopuolella, aikaa ei enää otettu, mitalli kaulassa - oho, otin sen äkkiä pois ja laitoin piiloon. Kiukkua oli niin, että teki mieli heittää koko kilpailunumero pusikkoon. Yritin psyykata itseäni jotta jaksaisin loppuun asti. Ajattelin, että ei virallisella tuloksella ole mitään merkitystä, juoksen tässä vain itseni takia, itselleni. Yritin nauttia taas öisestä tunnelmasta, yön äänistä, puron solinasta, vesilintujen kaakatuksesta ja kauniista kuusta. Vierelläni joku sanoi bella luna. Niin.
Yllättäin tulin seuraavalle ajanottopisteelle. Astelin reippaasti matolle ja katselin hölmistyneitä toimitsijoita. Ei siis kuulunut sitä normaalia piippiip. Selitin mitä oli tapahtunut. No problem! He lähettivät kännykällä kilpailunumeroni jonnekin ja niin minulle saatiin virallinen aika. Lähdin huoltopisteeltä äärettömän iloisena ja helpottuneena. Yht'äkkiä räjähdin nauruun niin, että koko metsä raikui. Taisin tirauttaa pari kyyneltäkin. Olin siis taas olemassa, olin kisassa mukana. Haaveestani tulee totta! Nyt vaan malttia, että jaksan loppuun asti. 65 km jälkeen kävelin melkein kokonaan lopun matkan. Olin laskeskellut että ehdin hyvin perille hitaamminkin. Pääasia, että selviän urakasta. Viimeiset kymmenen kilometriä taisin tulla tosi hitaasti. Myöhemmin kuulin, että Marko tuli 10 minuuttia perässä. Olisin kyllä odottanut jos olisin tiennyt. Otin vielä viimeisen energiageelin - etten vaan joudu tuon ambulanssin kyytiin, ajattelin. Maalissa Faenzassa olin tasan klo 8 aamulla. Nauru oli herkässä, ja toinen mitalli kaulassa!

Vuonna 2012 juoksin ensimmäisen maratonini Tukholman jäätävässä myrskyssä. Se on ollut tähän mennessä kamalin juoksuni. Nyt kuuden vuoden kuluttua on tultu tähän, 100 km voitettu. Tämä ei ollut kamalaa, tämä oli ihanaa. Tunteiden kirjo laidasta laitaan ja itseni voittanut. Tällaisen harrastelijan toilailujuoksu päättyi onnellisesti!

Matka oli kokonaisuudessaan onnistunut. Te, me kaikki raholalaiset ollaan niin hyviä ja hauskoja. Kaikki me voimme olla del Passatoren juoksusta ylpeitä. Moni muukin juoksi pitemmän matkan mitä oli alun perin suunnitellut. Maisemat vei mukanaan. Jatketaan eteenpäin kohti uusia haasteita.

Onnellinen maaliin urakoinut, ja syntymäpäiviäänkin reissulla viettänyt 100 km:n selättäjä.
Hymy on herkässä, ansaitusti!!!

Teksti: Jaana P

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.