Kas kummaa löysin itseni perjantaina Turkuun menevästä junasta Hokat ja juoksukuteet matkalaukkuun pakattuna. Edessä olisi Tukholman Maraton ja vieläpä 40-vuotisen taipaleen juhlajuoksu! Miten tähän nyt oli sitten päädytty? 3-vuotisen juoksuharrastuksen tiimoilta mukaan on tarttunut huikeita muistoja, ihania uusia ystäviä, kunnon kohenemista ja hyvää oloa. Ruokahalu kasvaa syödessä – ehkä minäkin voisin vielä vanhoilla päivilläni saavuttaa tuon hienolta kuulostavan tittelin!
Vuosi sitten tuli päätettyä, että debytoidaan tuolla Tukholmassa, kun sitä niin kovasti kehutaan hyvine järjestelyineen ja tunnelmallisen kannustuksen takia! Treenit vuoden aikana oli sujunut ongelmitta ja laktaattitestikin lupaili 5 tunnin maratonaikaa.
Jännitystä oli ollut jo pitkään ilmassa. HCR kulki viimeisenä pitkänä lenkkinä suunnitelmien mukaan ja hyvässä hengessä. Sen jälkeen iski nuhakuume ja hyydytti vaakatasoon. Viikkoa ennen oli vielä lämpöäkin ja ajattelin, että tähänkö tämä nyt kaatuu?
Päätin kuitenkin lähteä ja katsoa sitten kisa-aamuna miltä olo tuntuu. Jännitysnäytelmää lisäsi vielä sääennuste, joka lupaili päivä päivältä lämpimämpää hellettä juuri kisapäiväksi! Mielessä pyöri ajatukset: miten keho toimii kuumuudessa, miten jalat kestävät, miten tossut toimii, entä jos joku tuupertuu nenän edessä – matka tyssää siihen! Onneksi olimme Keken kanssa sopineet selviytymiskeinoista, pidämme huolta toisistamme juoksun aikana! Kisatunnelmaa lisäsi Marin ja Peten neuvot ja kannustus! Huikkasimme vielä bussissa lähtiessämme että älkää jättäkö meitä!
Sinnikkäät teamiläiset valmiina helteiseen koitokseen (Pete, Silja, Keke ja Mari). |
Liimauduimme 5:30 jäniksen matkaan. Tuossa kuumuudessa piti unohtaa aikatavoitteet ja ajatus oli pelata varman päälle. Tavoite oli saada ehjä juoksu ja hyvä fiilis – niin, että vielä uudestaankin voisi lähteä maratonreissulle! Alkumatkasta tuli heitettyä kuulumisia suomalaisen juoksijan kanssa. Paidassa luki nimi Johanna. Hän oli kokenut Tukholmankävijä ja kertoi, että nyt ei aio juosta kun 15 kilometriä flunssan takia. Mietin, että hitto, mullahan on kans flunssa ja ajattelin kyllä mennä koko matkan! Johannan kannustavat sanat jäivät mieleen. ”Kyllä sä pääset maaliin”, sanoi hän vielä viimeiseksi!
Kannustus reitillä oli mahtavaa ja maisemat olivat hyvin kauniita! Tuttu ihana Tukholma! Yritin lippani alta kuikuilla maisemia vaikka tuo kuumuus saikin pään painumaan kohti mukulakiviä. Välillä yleisön kannustus sai hymyilemään ja lähettelin lentopusuja takaisin kiitokseksi. Ilon kautta, ilon kautta – ajattelin mielessäni! 25 kilometrin jälkeen kuului taas tuttu ääni. Joku kutsui minua! Lenkkikaverini Tiina oli yhtäkkiä vieressäni, tuo sissi, jolla rytmihäiriöt ovat hidastaneet tahtia! Sama kohtaaminen Tiinan kanssa Helsinki Kympillä ja HCR:llä!! Ihana Tiina! Halattiin ja jatkettiin matkan tekoa!
Juomapisteitä tuntui olevan tuhka tiheään ja keskityin vetämään 2–3 kupillista nestettä per paikka. Taas kohti seuraavaa juomapistettä. Olo tuntui vielä ihan hyvältä ja matka eteni tasaisesti. Huonovointisia juoksijoita alkoi tulla vastaan ja parilta ehdin kysyäkin, että tarvitaanko apua. Käskivät onneksi jatkamaan matkaa!
Keke tarjoili totuttuun tapaan vanilja- ja cola-geelejä nenäni eteen. Mukisematta imaisin ne kitaani. Kastelusuihkuja oli tarpeeksi ja välillä ihmiset ruiskuttivat juoksijoita paloletkuilla märiksi! Lippis oli ehdoton ja sitä saattoi uittaa kastelualtaissa. 26 kilsan kohdalla tuli hämmennys! Osa juoksijoista lähti eri suuntaan. Edessä oli hätäisesti kyhätty pahvilappu jossa osoitettiin 26 kilsan suunta ja 33 kilsan suunta. Älysin avata suuni ja kysyä VILKET HÅLL?!! Meille osoitettiin reitti oikealle, vaikka edestämme osa lähti vasemmalle – varjon suuntaan. Siinä vaiheessa asialle ei antanut enempää ajatuksia.
Jaloissa alkoi painaa ja bajamajakäynnin jälkeen pupu olikin ja karannut. Ajattelin että menköön! Nyt vaan on keskityttävä matkan jatkumiseen. 35 kilometrin jälkeen uskalsin jo ääneen sanoa, että maaliin päästään! Vielä tule eteen se kirottu Västerbron silta mistä olikin varoiteltu. Hitaasti voimia säästellen sekin tuli ylitettyä. Loppukilometrit tuntuivat armottoman pitkiltä ja tuntui, että nyt on säästettävä voimia, että pääsee juosten maaliin.
Viimeinen kilometri alkoi hikisesti Sturegatanin ylämäessä, mutta sisääntulo 1912 rakennetulle stadionille tuntui jo sitten juhlavalta. Vielä puoli kierrosta rataa ennen maalia. Jaloissa tuntui taas olevan voimaa! Tunteet tulivat pintaan! Me tehtiin se! Kello oli jo sen verran, että alkoi olla jo kiirus bussille! Mari ja Pete onnittelivat lämpimästi ja tuntui hyvältä lyyhistyä bussin penkille. Voi tätä onnen tunnetta! Voisin lähteä uudestaankin! Seuraava maraton onkin sitten elokuussa. Ehkä hiukan viileämmissä olosuhteissa!
Vuoden tavoite on toteutunut ja ollaan nyt Keken kanssa maratoonareita – yksinkertaisia maratoonareita :) !
Onnelliset yksinkertaiset maratoonarit. |
Teksti: Silja Hormia
Onnittelut, huikeat sellaliset!!
VastaaPoista