Jukka-juoksijapoika, 100:n kilsan selättäjä. |
Sadan kilometrin juoksun suorittaminen on ollut ajatuksissani
kauan, mutta kun maratonikin tuntuu joka kerta maaliin tullessa ihan riittävän
pitkältä matkalta, on suoritus päässyt lykkääntymään noin 15 vuotta. Team
Raholaan liittyessäni opin, että tässä ryhmässä on niin paljon kokemusta, tietämystä
ja tsemppihenkeä tarjolla, että onnistuneen satkun suorittaminen oli enää
tekemistä vaille. Tämän vuoden Kokkolan ultraan lähti hyvissä ajoin ilmo
sisään. Olin tehnyt edellisen syksyn Joensuun 12-tuntisen perusteella itselleni
aikataulun kuinka pitkällä täytyisi olla milläkin kellonlyömällä. Se kertoi,
että maalissa tuuletetaan 13 tuntia lähdöstä eli yhdeltä yöllä. Eipä sillä
loppuajalla minulle merkitystä ollut, mutta itselleni on selkeämpää edetä etukäteen
hyvissä voimissa funtsaamani suunnitelman mukaan, jolloin juostessa säilyy
motivaatio, ei tule aloitettua liian kovaa eikä väsyneenä pahasti hölmöiltyä
vauhdin jaossa.
Alku lähti kivasti liikkeelle ja suunniteltua vauhtia. Reitti
oli minun makuuni, kun tykkään juosta tasaisella ja tällaisia rinkuloita.
Kiertosuunnan vaihtoja jäin kaipaamaan. Minun puolestani olisi auringon editse
saanut iltapäivällä ajelehtia muutama pilvenhattara, mutta olihan keli silti
hyvin lähellä parasta mahdollista. Lippishän mulla oli päässä, ettei
kannen tiiviste palaisi kesken suorituksen. Itselläni oli tarkoitus hoitaa
tankkaukset ja muut huoltohommat omin päin ja pyytää vain tarvittaessa apuja,
jotta huolto voi keskittyä vuorokauden juoksijoihin. Meidän tiimin huolto kyllä
ylitti kaikki odotukset pitämällä yllä tunnelmaa ja samalla jöötä, että ihan
jokainen ottaa suolat ja muut ajallaan. Joka kerta, kun horjuin laatikolleni
kollaamaan jotain tarvitsemaani, oli huoltopöydän toisella puolella avustaja
varmistamassa, että oikeat tarpeet löytyivät nopeasti ja urheilijan sopii
mahdollisimman pian häipyä siitä matkoihinsa. Huollon homma on raskasta, kun joutuu
pönöttämään paikallaan, täytyy olla valppaana kaikkien tiimin juoksijoiden
tilanteesta ja oltava heti apuna, kun juoksijat saavat päähänsä tarvita
kaikenlaista. Juostessahan ei tarvitse muuta kuin potkia lenkkareitaan
eteenpäin. Iso kiitos kaikille huollossa olleille!
Jo kolmenkympin paikkeilla alkoi oikeassa lonkassa tuntua
tunne, joka on tuttu joltain aiemmilta maratoneiltakin. En sitä alkanut sen
enempää murehtimaan, kun sen kanssa on ennenkin pärjätty. Mikä lie vanha
sotavamma, joka välillä muistuttaa olemassaolostaan. Kilometrien kertyessä lonkka
alkoi tuntua jatkuvasti ikävämmältä ja se alkoi käymään fiiliksen päälle. Kun
maratonin verran oli juoksua takana, olin aika tarkalleen aikataulussani ja
päätin käydä huollossa hakemassa jotain apua vaivaani. Hieroin kylmägeeliä
lonkkaani ja kävelin pari kierrosta. Ja katso, mitään vaivoja ei enää
ollutkaan! Siitä sitten fiilis katossa jatkoin juoksua ajatellen, että nythän
tämä menee hienosti loppuun asti.
Tankkaus onnistui mainiosti eikä pakki tosissaan kapinoinut
missään kohtaa. Geeleistä, sipseistä, karkeista ja vastaavista energiapommeista
koostuvan menyyn kruunasivat mustikkakeitto ja riisipiirakat. Mahtavana
bonuksena Marko järjesti myös jäätelöä. Lienee hyvin atleettinen näky tallustella
numerolappu rinnassa ja pingviini suupielessä. Puujalkavitsejä olisi tarvinnut
tankata enemmän matkaan, kun Laurin kanssa suuta soittaessa laari oli tyhjä monta
tuntia liian aikaisin. Niin kuin juoksussa, myös vitseissä panostettiin laadun
sijasta pelkästään määrään.
Kuudenkympin jälkeen alkoi askel jo painaa, mutta
aikataulunikin kertoi, että kävelyn osuutta sopiikin lisätä. Lonkan
pirulainenkin alkoi kuitenkin vaivata uudelleen ja kävin pariinkin otteeseen
toiveikkaasti hieraisemassa siihen uuden satsin kylmägeeliä. Sillä ei ollut
kuitenkaan samanlaista vaikutusta kuin ensimmäisellä kerralla. Itse asiassa ei
niin mitään vaikutusta, joten totesin sen oljenkorren käytetyksi. Lisäsin
kävelyn osuutta huomattavasti ja keskityin energian tankkaamiseen, kun
kävellessä vatsalleni kelpaa paljon paremmin mitä luiskasta sinne tippuu. Viimeiset
30 kilometriä sitten vaan kävellä köpöttelin. Onneksi murheena oli ulkoradan
puoleinen koipi, ettei se irrotessaan heti putoaisi Suntin tummaan veteen.
Sunnuntaina 24H-juoksijoiden loppukilometrejä kannustaessani
tajusin, miten paljon hienompaa on tulla maaliin samaan aikaan muiden kanssa.
Edellisenä yönä kun kolmen jälkeen itse vihdoin saavutin viimeisen kerran saman
ajanottolinjan, jonka oli ylittänyt 115 kertaa aiemminkin, ei paikalla ollut
muita kuin kilpailun ylipäällikkö Fredrik ja huoltotiimimme Marko. Vaikka
kerrassaan hienoja herrasmiehiä ovatkin, en loppusuoraa pidempään kiriin
intoutunut. Aikaa tuhraantui kävellessä pari tuntia yli tavoitteen, eikä
suorituksestani onnistumisen tunne jäänyt päällimmäiseksi. Toisaalta nyt se 100
km on sitten suoritettu enkä kuvitellutkaan, että siitä helpolla selviäisi.
Loppujen lopuksi olen hyvinkin tyytyväinen, että tuli matkaan lähdettyä. Kaksnelosen
juoksijoille nostan nöyrästi hikistä hattuani ja päätän jeremiadini kiitoksiin
kanssajuoksijoille, kisastudioissa kannustaneille ja vielä kerran huollolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.