Jukan KURja satku

Jukka-juoksijapoika, 100:n kilsan selättäjä.

Sadan kilometrin juoksun suorittaminen on ollut ajatuksissani kauan, mutta kun maratonikin tuntuu joka kerta maaliin tullessa ihan riittävän pitkältä matkalta, on suoritus päässyt lykkääntymään noin 15 vuotta. Team Raholaan liittyessäni opin, että tässä ryhmässä on niin paljon kokemusta, tietämystä ja tsemppihenkeä tarjolla, että onnistuneen satkun suorittaminen oli enää tekemistä vaille. Tämän vuoden Kokkolan ultraan lähti hyvissä ajoin ilmo sisään. Olin tehnyt edellisen syksyn Joensuun 12-tuntisen perusteella itselleni aikataulun kuinka pitkällä täytyisi olla milläkin kellonlyömällä. Se kertoi, että maalissa tuuletetaan 13 tuntia lähdöstä eli yhdeltä yöllä. Eipä sillä loppuajalla minulle merkitystä ollut, mutta itselleni on selkeämpää edetä etukäteen hyvissä voimissa funtsaamani suunnitelman mukaan, jolloin juostessa säilyy motivaatio, ei tule aloitettua liian kovaa eikä väsyneenä pahasti hölmöiltyä vauhdin jaossa.

 

Alku lähti kivasti liikkeelle ja suunniteltua vauhtia. Reitti oli minun makuuni, kun tykkään juosta tasaisella ja tällaisia rinkuloita. Kiertosuunnan vaihtoja jäin kaipaamaan. Minun puolestani olisi auringon editse saanut iltapäivällä ajelehtia muutama pilvenhattara, mutta olihan keli silti hyvin lähellä parasta mahdollista. Lippishän mulla oli päässä, ettei kannen tiiviste palaisi kesken suorituksen. Itselläni oli tarkoitus hoitaa tankkaukset ja muut huoltohommat omin päin ja pyytää vain tarvittaessa apuja, jotta huolto voi keskittyä vuorokauden juoksijoihin. Meidän tiimin huolto kyllä ylitti kaikki odotukset pitämällä yllä tunnelmaa ja samalla jöötä, että ihan jokainen ottaa suolat ja muut ajallaan. Joka kerta, kun horjuin laatikolleni kollaamaan jotain tarvitsemaani, oli huoltopöydän toisella puolella avustaja varmistamassa, että oikeat tarpeet löytyivät nopeasti ja urheilijan sopii mahdollisimman pian häipyä siitä matkoihinsa. Huollon homma on raskasta, kun joutuu pönöttämään paikallaan, täytyy olla valppaana kaikkien tiimin juoksijoiden tilanteesta ja oltava heti apuna, kun juoksijat saavat päähänsä tarvita kaikenlaista. Juostessahan ei tarvitse muuta kuin potkia lenkkareitaan eteenpäin. Iso kiitos kaikille huollossa olleille!

 

Jo kolmenkympin paikkeilla alkoi oikeassa lonkassa tuntua tunne, joka on tuttu joltain aiemmilta maratoneiltakin. En sitä alkanut sen enempää murehtimaan, kun sen kanssa on ennenkin pärjätty. Mikä lie vanha sotavamma, joka välillä muistuttaa olemassaolostaan. Kilometrien kertyessä lonkka alkoi tuntua jatkuvasti ikävämmältä ja se alkoi käymään fiiliksen päälle. Kun maratonin verran oli juoksua takana, olin aika tarkalleen aikataulussani ja päätin käydä huollossa hakemassa jotain apua vaivaani. Hieroin kylmägeeliä lonkkaani ja kävelin pari kierrosta. Ja katso, mitään vaivoja ei enää ollutkaan! Siitä sitten fiilis katossa jatkoin juoksua ajatellen, että nythän tämä menee hienosti loppuun asti.

 

Tankkaus onnistui mainiosti eikä pakki tosissaan kapinoinut missään kohtaa. Geeleistä, sipseistä, karkeista ja vastaavista energiapommeista koostuvan menyyn kruunasivat mustikkakeitto ja riisipiirakat. Mahtavana bonuksena Marko järjesti myös jäätelöä. Lienee hyvin atleettinen näky tallustella numerolappu rinnassa ja pingviini suupielessä. Puujalkavitsejä olisi tarvinnut tankata enemmän matkaan, kun Laurin kanssa suuta soittaessa laari oli tyhjä monta tuntia liian aikaisin. Niin kuin juoksussa, myös vitseissä panostettiin laadun sijasta pelkästään määrään.  

 

Kuudenkympin jälkeen alkoi askel jo painaa, mutta aikataulunikin kertoi, että kävelyn osuutta sopiikin lisätä. Lonkan pirulainenkin alkoi kuitenkin vaivata uudelleen ja kävin pariinkin otteeseen toiveikkaasti hieraisemassa siihen uuden satsin kylmägeeliä. Sillä ei ollut kuitenkaan samanlaista vaikutusta kuin ensimmäisellä kerralla. Itse asiassa ei niin mitään vaikutusta, joten totesin sen oljenkorren käytetyksi. Lisäsin kävelyn osuutta huomattavasti ja keskityin energian tankkaamiseen, kun kävellessä vatsalleni kelpaa paljon paremmin mitä luiskasta sinne tippuu. Viimeiset 30 kilometriä sitten vaan kävellä köpöttelin. Onneksi murheena oli ulkoradan puoleinen koipi, ettei se irrotessaan heti putoaisi Suntin tummaan veteen.

 

Sunnuntaina 24H-juoksijoiden loppukilometrejä kannustaessani tajusin, miten paljon hienompaa on tulla maaliin samaan aikaan muiden kanssa. Edellisenä yönä kun kolmen jälkeen itse vihdoin saavutin viimeisen kerran saman ajanottolinjan, jonka oli ylittänyt 115 kertaa aiemminkin, ei paikalla ollut muita kuin kilpailun ylipäällikkö Fredrik ja huoltotiimimme Marko. Vaikka kerrassaan hienoja herrasmiehiä ovatkin, en loppusuoraa pidempään kiriin intoutunut. Aikaa tuhraantui kävellessä pari tuntia yli tavoitteen, eikä suorituksestani onnistumisen tunne jäänyt päällimmäiseksi. Toisaalta nyt se 100 km on sitten suoritettu enkä kuvitellutkaan, että siitä helpolla selviäisi. Loppujen lopuksi olen hyvinkin tyytyväinen, että tuli matkaan lähdettyä. Kaksnelosen juoksijoille nostan nöyrästi hikistä hattuani ja päätän jeremiadini kiitoksiin kanssajuoksijoille, kisastudioissa kannustaneille ja vielä kerran huollolle.

 

Jukka V