Kisaraportti: Tukholman maraton 2011

Jossain  vaiheessa viime vuotta se alkoi, puheet Tukholman maratonista. Ilmottautumiset heitettiin sisään hyvissä ajoin, osa varmaan jo reilusti ennen Amsterdamin matkaa. Marikin puhui, että yhdessä vaiheessa oli ilmottautuminen sisällä neljälle maratonille vaikka ensimmäistäkään ei oltu vielä juostu :) Tätä jännitettiin ja tätä odotettiin. Tämän vuoksi reenattiin ja syötiin ja vietettiin unettomia öitä. Ja vihdoin se koitti: Team Raholan Tukohlman maratonreissu 2011. Tähän reissuun osallistui isompi porukka kuin millekään tiimin yhteiselle matkalle tähän menessä ja siksi onkin aika uskomatonta, että järjestelyt meni erittäin hyvin suurimman osan kohdalla! Markus ja Anun isä Jarmo olivat hommanneet meille uskomattoman hyvät lennot, hotellin ja ruokapaikat, kiitos teille erittäin paljon siitä! Ei ole helppoa järkkäillä 20 ihmisen matkoja, ruokia ja hotelleja niin, että kaikilla on hyvä mieli. Ainoa ikävä juttu mikä sattui oli täysin meistä riippumaton - tiimiläinen Ville jäi lopulta monien ikävien yhteensattumien (pilotti puuttuu, laukkumiehet lakossa ja lopulta kone ei edes lähde!) takia pois koko matkalta, mutta pääsi lopulta onneksi viettämään yhteistä iltaa vaimonsa kanssa Turkuun.

Kun vielä suurimmalla osalla meni juoksu erittäin hyvin, oli matka kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Erityiskiitos myös Mikolle ja Markukselle bussikyytien junailemisesta, tätä tullaan jatkossakin käyttämään! Uskon meinaan, että tämän kokemuksen jälkeen esimerkiksi Reykjaviikkiin on lähtijöitä enemmänkin!

Osa porukasta oli kokeneempia maratoonareita, mutta mukana oli myös kolme täysin ensikertalaista. Annetaan tällä kertaa heidän kertoa omat kokemuksensa Tukholman maratonilta, olkaa hyvä!

Tiina:

Tässäpä se siten olisi… Minun ensimmäinen maratonini. Kyllähän sitä muutamaan kertaan oli mielessä käynyt, että täytyisi se kerran elämässään kokea ja olisihan se kiva, mikäli maraton olisi juostu ennen kuin täyttää 40 v. Ja siinä vaiheessa kun halukkaita Tukholmaan lähtijöiksi alkoi ilmaantumaan ja ilmoittautumaan, niin huomasinpa menneeni joukon jatkoksi. Tämän todettuani empä oikein uskaltanut tulevaa ajatella, ainoastaan yritin juosta niin paljon kuin mahdollista. Minun tapauksessani se tarkoittaa ihan kohtuullista määrää ja puolikkaita ehdin juoksemaan 4.

Ja niinhän se päivä sitten eteen tuli, että Tukholmaan lähdettiin, tosin ensin bussilla kohti Helsinkiä ja lentokenttää. Ja koska tuo 42,195 kilometriä alkoi pelottamaan toukokuun aikana, päätinkin matkalle lähteä rennommalla fiiliksellä. Siihen sitten loppui jännittämiset, pelkäämiset ja melkeinpä puheetkin juoksuun liittyen. Päätin olevani lomalla ja maraton oli vain yksi tapaa viettää päivää Tukholmassa. Tuskin olisin edes matkalle päässyt ilman juoksutapahtumaa. Lisäksi asennoiduin elämään hetkessä, päätin olla miettimättä seuraavaa minuuttia tai seuraavaa kilometriä. Onneksi sopivaan lomatunnelmaan pääsi hyvässä ja hauskassa porukassa, perjantain shoppailuilla ja pastaillallisella vanhassa kaupungissa.

Maraton-aamusta alkoi sitten huolellinen valmistautuminen tulevaan koitokseen. Jotenkin kaikki vaan sujui niin hyvällä fiiliksellä. Eiköhän se vaan niin ole, että porukalla ja porukassa on vaan kivempaa. Yhdessä sitä sitten samassa lähtöryhmässä starttaavien Raholaisten kanssa asettauduttiin asemiin. Ilmeisesti oma psyykkaus ja asennoituminen oli auttanut kun sykelukemia vilkuilin. Aikaisemmissa lähdöissä kun sykkeet ovat olleet vähintään 50 enemmän.

Lähtölaukauksen jälkeen massa lähti liikkeelle kohti lähtöviivaa. Lähtöviivan jälkeen pystyi pikku hiljaa alkaa etenemään juosten. Ajattelin eteneväni sellaista vauhtia mikä hyvältä ja sopivalta tuntuu. Ja koska liian hidas vauhti mietitytti ja enkä halunnut että sen vuoksi jäisi juoksu kesken, olin laittanut käteeni 4.45 ja 5.0 tavoiterannekkeet. Aika lailla heti lähdön jälkeen huomasin Maijan ja Tertun, vauhtikin näytti olevan sama kuin minulla. Niinpä sitä sitten yhdessä edettiin kilometri kilometriltä. Ja olisikos se ollut noin viidessä kilometrissä kun Laura liittyi seuraamme kommentoiden, että ”hei Tiina, sinunhan piti aloittaa rauhallisesti”. Mutta kun juoksu vaan lähti niin hyvin liikkeelle.

Aikaisempien tapahtuminen ensimmäisten kilometrien tuskaa ei tuntunut, eikä edes sitä kirosana-litaniaa tullut mieleen. Yritin juosta tasaisella vauhdilla, hieman ympärilleni katsellen ja fiiliksestä nauttien. Ja hetihän sen alussa huomasi, että aika hieno kokemus on tuloillaan. Ihmispaljous yllätti sekä juoksijoissa että katsojissa. Ja kannustuksen määrä se vasta yllättikin, ilahdutti ja auttoi jaksamaan. Ihmiset jopa huomioivat nimen tai suomen lipun paidan selästä. Livemusiikki matkanvarrella toimi kuin energiatankkaus. Ja kyllä oli mukavaa juosta ilman sen suurempia ylä- ja alamäkiä. Tosin kyllähän siitä yhdestä ainoasta mäestä (joka siis kahteen kertaan juostiin) Markus oli kovasti varoitellut. Niimpä sitä sitten Lauran kanssa rinta rinnan Markusta ajatellen kiivettiin huipulle kommentoiden että ”eihän tämä nyt edes ollut paha”.

Kilometrit täyttyivät mielestäni melko kivuttomasti ja jotenkin vaan paljon nopeammin kuin puolikkaalla. Taisi olla 20-30 km mikä kaikista puuduttavimmalta tuntui. Mutta sitä paljon ”peloteltua” seinää ei kuitenkaan tullut. Olin koittanut matkan varrella jokaisella tankkauspisteellä ottaa jotakin, kuten myös ennakoiden muutamaan kertaan nautin suola-lisän. Suurinpiirtein 30:ssä kilometrissä alkoi jonkinmoiset vatsanväänteet ja niinpä vaihdoin mukavan juoksuseuran sotkuiseen Bajamajaan. Eipä ollut nautinnollinen se visiitti, mutta vatsan väänteet helpotti, tosin juoksuseura oli kadonnut horisontistakin. Niinpä sitten jatkoin taivaltamista yksin. Sujuihan se niinkin ja kyllähän ne kilometritkin vähenivät. Toisella kerralla se ”iso mäki” vaati hieman punnertamista, mutta juosten kuitenkin ja 6 minuuttia se kesti. Viimeiselle kilometrille lähdin sitkeästi eteenpäin pyrkien, kunnes ymmärsin, että tämä ”blondi” muisti matkan pituuden väärin. Kyseessähän oli vasta toiseksi viimeinen kilometri. No kyllähän se maalikin viimein edessä häämötti ja pientä loppukiriäkin yritin. Ja siinähän se sitten oli, maraton takana aikaan 4.36.02.

Summa summarum… Juoksun jälkeen oli oikein tyytyväinen ja hyvä mieli. Kertaakaan ei matkan aikana tullut mieleen, että olen väärässä paikassa, pitäisi olla jossain muualla. Ihan heti ei tullut mieleen, että pitää ehdottomasti kokeilla uudestaan (muutaman päivän päästä kyllä). Jaloissa tuntui ja kävelyssä näkyi juoksu. Rappusia tulin kaksi päivää vain peruuttamalla alas. Taisin juosta omaa kuntoani paremmin. Teskun testissä minulle oli arvioitu maratonille kilometrivauhdiksi 6.45-7.05. Nyt keskivauhtini oli 6.33 min/km. Kyllä mää olen niin tyytyväinen! Ja kyllä oli niin hieno kokemus! Suosittelen!!!

Marjo:

Joo oli mun ensimmäinen maratonini, mikä jännitti aikas paljon. Valmistautuminen jäi vähän kehnoksi, työaikojen vuoksi jouduin harjoittelemaan lähes yksin. Mutta juoksu kulki ihan hyvin, säästyin polvikivuilta, mitä etukäteen pelkäsin. Jalat kun ei ole vielä tottuneet näin pitkiin matkoihin, takana vain yksi 30km:n lenkki. Se harmittaa, kun vauhti hidastui ihan hirveästi 30 km:n jälkeen, mutta ainakin pääsin maaliin omin jaloin, joten tavoite saavutettu! Matka oli tosi mukava, hyvä fiilis, loistava juoksukeli, mahtava porukka, eipä enempää vois toivoa :)

Mielestäni hyvin järjestetty tapahtuma, suosittelisin kaikille. Itse olin ekakertalaisena aika pihalla kaikesta, mutta onneksi oli hyvät oppaat mukana :) Juoksun aikana ajattelin, että tää on yhtä h****ttiä, mutta nyt kyllä jo odotan innolla seuraavaa maratonia! Motivaatio ja halu harjoitella vaan kasvoi, et kyllä se Islanti houkuttais! Iso kiitos matkan järjestäjille :)

Jani:

Perjantai 27.5 klo jotain 1,40.....puhelin soi.Aina virtaa täynnä oleva anu sirkutti että lähdettiin vähän aikaisemmin markuksen kanssa sua hakemaan. No ei kun vettä päähän ja suihkun kautta pihalle.Pihalla odotti auto jossa nököttivät team raholan marsalkka markus ilva ja hänen tuleva vaimonsa anu ossberg. Huoltokenraalit pertti ojala ja jarmo värikoski olivat takapenkillä yhtä pirteinä. Minä en ollut pirteä. Matka kohti tukholman maratoonia nro 33 oli alkanut. Raholan liikuntakeskukselta lähdettiin atro vuolteen mersulla kohti hesaa jotka ketostenkadun rusakko mikko aaltonen oli järjestänyt. Pitstoppi linnatuulessa ja eikun norjalaiseen lintuun ja till arlanda....EIKÄ JÄNNITÄ VIELÄKÄÄN!!!!

No niinkuin ruotsissa saattaa odottaakin,satoi vettä. No arlandasta sukkuloinnin jälkeen löysimme tiemme hotellille. Pikku huili ja kohti svedujen olympiastadikkaa ja numerolapun hakuun....VIELÄKÄÄN EI JÄNNITÄ!!!!

Aamulla heräilyn jälkeen alkoi pikkuhiljaa valjeta.....42,2km odottaa. Eikun tankkaan hotellin aamiaiselle. Se tunne kun pistää numerolapun rintaan......aina on hieno tunne VOITTAA ITSENSÄ. Kohti lähtöpaikkaa........NYT JO IHAN HIUKAN JÄNNITTÄÄ!!!!

Lähtölaukauksen kajahdettua uppouduin ajatuksiini ja lähdin juoksemaan maalia kohti. 25km kohdalla nivunen sanoi että LOPETA!! ....en ollu koskaan luovuttanu ,enkä luovuttanut nytkään. Ja päätin että juoksen maaliin. Matkalle lähtiessäni tiesin että vaara on olemassa nivuseni suhteen mutta ikäni olen ollu VÄHÄN HULLU!!! Eli jo aikanaan hajonnut nivustyrä vaivasi ja pahasti loppumaratoonin ajan.Mutta se tunne kun stadionin portista juoksi sisään oli aivan käsittämätön. 5000-6000 svedua huutaa ja joukossa isäni huitomassa reppunsa kanssa. Pikkasen tunteet pinnassa. Juoksin elämäni ensimmäisen maratoonini aikaan 4,52,34. Vaikeuksien kautta voittoon.... SUOMALAINEN JA VARSINKIN TEAM RAHOLA EI LUOVUTA KOSKAAN!!!!

Tässä uskallan jopa luvata sen että kun lääkärisetä nivuseni korjaa,tämä ei todellakaan ollut viimeinen maratoonini. Nyt tiedän mitä se vaatii, nyt tiedän mihin voin pystyä. Ja minähän pystyn mihin vaan,niinkuin te kaikki muutkin "tiimiläiset".

Ps:koko maratooni ei jännittänyt YHTÄÄN!!!!! jaa miksi. No siksi että minusta tulee syksyllä Isukki. :)

Onnittelut kaikille Tukholman maratoonareille ja erityisesti Janille (myös perheenlisäyksen johdosta), Marjolle ja Tiinalle!