perjantai 28. kesäkuuta 2013

"Yön yli sotkien yli harjujen"!

Tunnetusti, kun Team Raholan keskuudessa aletaan puhumaan jonnekkin tapahtumaan lähdöstä, alkaa omassa mielessä yleensä myös pyörimään ajatus, että mitäs jos minäkin, vois olla aikas kiva juttu. Ja porukassa! No, niin kävi myös tämän vuotisen Pirkan Yöpyöräilyn suhteen. Pitkin kevättä jo funtsin, että sinne pitäisi kyllä lähteä. Perjantain ja lauantain vastaisena yönä kun oli lähtö, niin edellisenä maanantaina ilmoittauduin mukaan.

Yön pyöräilijä ja raportoija itse

 Keskiviikkona lainapyörän haku, torstaina lamppu ja pulloteline pyörään, sekä vihdoinkin sen pyöräilykypärän hankinta (joka osoittautui kultaakin arvokkaammaksi matkan aikana). Reppuun vaihtovaatteita, koska oli todennäköinen sateen uhka. Torstaina tuli illalla vettä taivaan täydeltä, ja ajattelinkin, että voihan nenä jos näin tulee huomenna vettä, niin eihän sitä pysy kuivana sitten millään keinoin! Perjantai koitti myös erittäin epävakaisessa kelissä, mutta iltaa kohti se onneksi rauhoittui. Ja asenteella lähdettiin, että sitä tulee mitä sitten tulee.

Kello 20 nähtiin liikkarin parkkipaikalla, jonne Anun isä oli parkkeerannut ”urheiluautonsa”, sekä huoltojoukko-Johanna oli myös passissa, peräkosla täynnä kaikenlaista herkkua (mm. juustosarvia, jotain ihanaa kalatahnaa, suklaakakkua, urheilujuomaa, kahvia, teetä, suolaa, suolaista ja kaikkea mahdollista, mitä nyt matkan aikana vain suinkin kenties tuli mieleen tarvita). Pyörät pakattiin ”urheiluautoon” ja reput Johannan herkkupurkkiin, ja sitten olikin kaikki valmista lähtöön kohti jäähallia.

Urheiluauton lava täynnä menopelejä

Auto parkkiin jäähallin pihaan, pyörät alas ja hakemaan numerolappuja, osalle se oli tullut jo postissa. Viimeiset vessassa käynnit, ja sitten odottelemaan lähtöä.

Lähdimme ns. toisessa aallossa (jos näin voi sanoa), ja ajelimme peräkanaa Paasikiven suoraa. Vauhti tuntui heti alkuun aikas hurjalta näin ensilähtijän jaloin, ja ajattelinkin, että voi hemmetti, näinkö kovaa tässä mennään. Saas nähdä kuinka käy. Fiilikset kuitenkin tosi hyvät, ja lainapyöräkin tuntui kulkevan varsin smoothisti. Matka kulki Särkänniemen ohi rantatietä jatkuen, ja Lielahden kohdalta nousu ramppia pitkin Lamminpäähän, kohti Teivon ravirataa. Tässä kohtaa mentiin vieläkin aikas vauhtia. Joku jäi köröttelemään eteeni, ja hihkasin Anulta neuvoa, että ohitanko, johon Anu: ”Ei, mennään näin, turha hötkyillä kun on pitkä matka vielä edessä.” Niinpä tietenkin, ajattelin. On se hyvä että on mukana moninkertaisia pirkan polkijoita, ettei tuu aloittelijana tehtyä ahnehtijan mokaa, ja pilata matkanteko turhalla energian tuhlailulla. Olihan meillä tosiaan vielä noin 130 km matkaa edessä :).

Tiimillä riitti hyvin omia huoltopisteitä. Tässä taidetaan olla Särkänniemen kohdalla tankkaamassa. ;-)

 Ylisen kohdalle päästessämme minulta lähti kettingit, mutta niinkuin arvata saattaa, ja onneksi, Anun huutaessa etujoukolle, että Teijalta lähti kettingit, niin Häkkisen Tiina sieltä juoksi reippain askelin, ja mennä sutjautti ne paikalleen. On se kyllä teknikko (unohtamatta koskaan ripeää ja osaavaa toimintaansa viime vuoden vaelluksella, kun Tarmolta jalka meni). Matka jatkui. Aina kun tuli esim. pyöräilijä vastaan, etujoukko huuteli että ”Pyöräilijä!”, minkä sekaan mahtui myös hauska sattuma kun edellä meni kävelijä Irlannin susikoiran kanssa, niin joku huusi että ”Hevonen!”. Ja taas maistui yksi monista nauruista  matkan varrella. Olipa hyvä heitto, ja hyvä kevennys!

Näiden kanssa naurua riittää

Matka jatkui, mäkiä tuntui riittävän ihan alusta saakka, mutta Anun jumppien voimalla ruista tuntui riittävän. Välillä oli reidet kovilla ja syke korkeella, riippuen mäen jyrkkyydestä, mutta sitten taas toisaalta alamäet (joita onneksi oli) painettiin muna-asennossa elämäninnolla. Tarkkana sai kyllä olla, koska viime talven aiheuttama routa oli jättänyt jälkensä paikka paikoin asfalttiin.

Kilometrit taittuivat hyvällä sykkeellä, ja vauhtikin tasoittui sopivaksi. Yöpyöräily yllätti minut ainakin kuitenkin sillä, että vaikka matka oli pitkä, tosi pitkä, ja mäet tuntuivat reisissä, niin matkanteko oli mukavaa. Tähän on tietenkin ehdottomasti osuutensa tiimiläisillä, joiden kanssa on niin mukava matkaa taittaa. Ei turhan tosikkomaisesti, vaan tekemisen meiningillä.

Puolen välin jälkeen Muroleessa nautittiin ihanaa kanakeittoa, leipää ja mehua, ja saatiin matkaan mukaan evääksi energiapatukat, rusinoita ja geeliä. Tosin ne sai viedä kotiin saakka, kiitos huoltojoukko-Johannan herkkupurkin!

Kova ryhmä+herkkupurkki

Haaverinpoikanenkin sitten tietenkin muljahti tähän mukaan. Tultaessa meidän toiseksi viimeiselle omalle huoltopisteelle, joka sijaitsi alamäen kohdalla, Teija-tyttönen se teki jotain, mitä ei itsekään oikein pysty selittämään. Menin painaan etujarrua, ja voimalla, mikä aiheutti sen että seuraavien sekunnin sadasosien aikana (en tiennytkään, että ehdin siinä ajassa edes ajattelemaan mitään), tunsin että nyt mennään; kädet pois tangolta että saan maasta tukea, kun lennän suoraan tangon yli maahan. Tunnen kun otsan oikea etulohko, onneksi kypärän peittämä, kolahtaa voimalla asfalttiin. Sitten en oikein selkeästi muista, mitä tapahtui, oman mielikuvan mukaan nostin eturopan pois pyörän päältä, jaloille ei voinut tehdä mitään, kun olivat jotenkin naimisissa pyörän keskiosan kanssa. Joku nuorimies (minun silmissäni) juoksee luokseni ja nostaa pyörän pois päältäni, ja joku kysyy, että sattuiko. ”Ihme kyllä, ei yhtään” vastaan (no ehkä vähäsen). Kävelen huoltopisteelle, ja siinä hieman mietin että mitäs tässä nyt tapahtuikaan… Kypärässä on pieni lommo, hieman jomottaa kyynärpäätä, sääriä ja reittä. Mutta kaikki tuntui kuitenkin olevan ihan kunnossa. Nautin hieman sekavin tuntein huoltopisteen antimista, ja sitten taas matkaan. Anu kyseli huolehtivasti aina silloin tällöin, että onko kaikki ok, ja oli kyllä.

Virkeetä sakkia

Edessä olivat vielä Teiskon haastavat mäet, yksi oma huoltopiste ja muutama pissitauko, ennenkuin saavuttiin aamuyöstä noin 5.45 jäähallille, väsyneinä, mutta onnellisina.

Takapuolessa alkoi tuntuun noin 110 km:n kohdalla puutuneelta, mutta kiitos ystäväni Jannen lainaamista ”pyöräilyalushousuista”, joissa oli haarovälissä ihana pehmike, kestin muhkurat loppuun asti. Viimeinen 10 km oli kyllä aikas sirkustelua. Suosittelen lämpimästi tällaisia pöksyjä, ei ollut meinaan pehva sitten pätkääkään kipeä seuraavana päivänä.

Lauantain aikana nousi muutamat sota-arvet, mustelmat, ”ilmaveivistäni”, mutta ne eivät poistaneet sitä ylpeyttä, minkä yöpyöräilyn selättäminen nostatti mielessäni.

Kiitos tiimiläiset, olette upea joukko! ENSI VUONNA UUDESTAAN!


t. Teija


Tähän perään yksin sotkeneen Apin raportti. 

" Yöpirkka läpi 5:18, ei ramppeja eikä muitakaan onkelmia. Kainaloista alaspäin on ukko "paskana", kuuluu lajin luonteeseen. Ei ikinä enää... mut ens vuonna vois kokeilla."

Kuva manipuloitu, mutta siltikään mitään urheilullista ei ole havaittavissa.

Api

2 kommenttia:

  1. Ihana rapsa, kiitos tästä. Ensi vuonna meikäläinenkin on taas fillarin selässä. Hienoja kuvia myös! Vähän nauratti oma väsähtänyt olemus parkkipaikalla viiden aikaan aamulla, ja Anu vieressä kauhea selitys päällä. :DD

    VastaaPoista
  2. Yöpyöräily on ihan paras! Olipa kiva fiilistellä hienoa kesäyötä hyvän raportin merkeissä. Yöllä sattuu ja tapahtuu aina, ja onneksi tälläkin kertaa selvisimme Teijan ilmalennosta pelkällä säikähdyksellä. Niin ja oma kypärä menee vaihtoon ennen seuraavaa pyöräilyä.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.